Yleensä en halua tuoda liiaksi omia ongelmiani esille, sillä jotenkin minulla on niitä aivan älyttömän paljon. Eikä todellakaan puhuta mistään sellaisista, että mitä puen aamulla päälle (vaikka toki joskus sellaisiakin ongelmia on), vaan oikeasti sellaisia ongelmia, joista iloisesti haluaisi jo laskea irti.
Kaksitoista vuotta olen kärsinyt jonkinlaisesta syömishäiriöstä, joka on joskus enemmän ja joskus vähemmän hallitsevassa osassa elämää. Ja tämän myötä minusta on myös tullut tunnesyöppö, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että kun ei ole kivaa en syö juuri mitään. Ja jos olen yksin voin olla syömättä päiviä, mutta seurassa on aina älyttömän ihana syödä.
Pääsääntöisesti olen aika selvillä vesillä, mutta lopulta olen tullut siihen tulokseen, että syömishäiriö on mukana koko elämän ajan, kun siihen kerran on sairastanut. Voi olla jaksoja, jolloin oikeasti ruoka on hyvä ja ystävä, mutta sitten tulee aina välillä niitä jaksoja, kun kuvittelee olevansa kamalan iso ja painavansa liikaa ja voi herra jumala syönyt liikaa herkkuja.
En sano, ettenkö olisi ollut äärettömän huolissani, kun huomasin painavani enää 43 kiloa, mutta jossain syvällä tunsin myös jonkinlaista iloa. Ja jokainen ylimääräinen kilo on aina jotain aivan ristiriitaista, joko ihana asia tai järkyttävintä ikinä, toisinaan vielä nämä molemmat tunteet hyppivät päällä samanaikaisesti eikä oikein ikinä voi olla varma, mitä sitä oikeasti tunteekaan.
Enkä oikeastaan ole anorektikko, bulimikko tai sairasta ortoreksiaa. Painoni ja kokoni vain on ollut minulle pakkomielle. Syömisestä on tullut sairas ystävä ja paastoamisesta vieläkin sairaampi.
Mutta olen vihdoin oppinut lukemaan ja tuntemaan itseäni. Tiedän, että minun on pakko syödä, sillä kukaan ei jaksa ilman ruokaa. Painoa ei yksinkertaisesti saa antaa laskea, sillä aina on vaara päätyä oravanpyörään. Yritän syödä mahdollisimman paljon seurassa, sillä syömisestä tulee täten aina mukava tapahtuma. Samalla yritän nostaa lihasmassaani, sillä lopulta liikunta on aina hyväksi ja lisää ruokahalua (ja voi estää osteoporoosia). Ja oikeasti yritän painaa enemmän kuin 43 kiloa ja olen onnistunutkin saamaan melkein kaksi kiloa lisää!
Tiedän kyllä myös sen, että joudun ehkä vielä monia vuosia kamppailemaan siitä, miltä oikeasti näytän. Mutta syömishäiriöt eivät todellakaan ole mitään, millä halutaan saada huomio itseensä. Eikä syömishäiriöstä voi helpolla edes päästä irti, vaikka haluaisi miten parantua.
Täten oikeasti kehoitan tukemaan sellaisia ihmisiä, joilla on vaikeuksia syömisen kanssa. Tuki on aina tärkeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti