Kävelin eilen merituulesta välittämättä pitkin Esplanadin puistoa ja mietin kuinka kaunis kotikaupunkini on. En välittänyt siitä, että tuuli puri ikävästi poskista, sillä aurinko paistoi ja oli valoisaa.
Ensimmäistä kertaa seisoin punaisissa valoissa ilman, että lähdin ylittämään niitä. Eikä se edes tuntunut typerältä pönöttää valoissa yksin, eikä autoja näkynyt missään. Siinä seisoin ja annoin tuulen purra ja tunsin eläväni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti