Meni lähemmäs seitsemän vuotta, kun tajusin miten ihmissuhteet toimivat.
Jos olisin tiennyt silloin seitsemisen vuotta sitten, että kaikki se mitä omissa ihmissuhteissani tapahtui, johtui vain kasvamisesta ja kuului vain yksinkertaisesti elämään, olisin ehkä kärsinyt vähemmän.
Silloin siinä naivissa mielessäni ajattelin, että ne ystävät, jotka silloin elämässäni olivat, pysyisivät sellaisina koko elämäni ajan. Että vielä vanhoina naureskelisimme typerille jutuille, että hymy olisi aina herkässä.
Jostain syystä en vain suostunut hyväksymään, että jos minä itse kasvan ihmisenä ja muutun, ystävyyssuhteeni eivät muuttuisi tai kasvaisi tai siinä sivussa, katoaisi. Pidin väkisin kiinni sellaisesta, joka oli menossa ihan eri suuntaan kuin minä itse. Ja jos ei suostu hyväksymään tai laskemaan irti, satuttaa itseään aivan hemmetin paljon.
En vain polttanut sormiani vaan taisin polttaa koko ihoni karrelle. Mutta ilman sitä koko tapahtumaa, ilman sitä että osasin avata suuni ja kertoa, etten hyväksy itseni ylikävelemistä, en ehkä vieläkään osaisi vaatia itselleni kunnioitusta ja tasavertaisuutta. Ja vaikka se vaatikin joidenkin ihmissuhteiden irtaantumista ja säilyneiden ihmissuhteiden muuttumista erilaiseksi, osaan vihdoin hyväksyä tapahtuneen ja ymmärrän, että sellaista se toisinaan on.
En osannut ajatella silloin kahdeksantoistavuotiaana, että tietenkin jotkut ystävyyssuhteet säilyvät läpi elämän, jotkut ihmiset ovat siinä vain sen hetken ja toisten kanssa vain ei ikinä tule toimeen ja toiset löytää sitten uudestaan myöhemmin. Miksi vaadin ystävyysuhteiltani ikuista kestävyyttä, kun parisuhteelta en sitä välttämättä vaadi?
Minkään päättyneen parisuhteen jälkeen en ole kärsinyt niin kovista kasvukivuista, kuin menetettyjen ystävien, vaikka jonkinlaisia sydänsuruja olisikin ollut. Mutta onhan ystävyys kuitenkin ihmissuhde, eikä oikeastaan yhtään sen erikoisempi kuin parisuhdekaan.
Sitten vain sen ymmärsin, että ystävät ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin ihmiset elämässäni. Että, miksen antaisi heidän kasvaa minusta erilleen, jos hyväksyn sen parisuhteiltani.
Ja sitten helpotti, ymmärsin, enkä ole kärsinyt ystävien suhteen samalla tavalla kuin silloin vuosia aikaisemmin.
Tajusin, että ihmiset kasvavat erilleen toisinaan ja se on ihan okei. Ettei oikeastaan minussa se vika ole, jos jotkut ihmiset liukuvat pois elämästäni. Osaan olla onnellinen niistä hetkistä, jotka sain kokea.
Hyväksyin myös sen, että kaikki ihmissuhteet eivät ole samanlaisia. Että ihan kaikille ystäville ei tarvitse pystyä kertomaan ihan kaikkea. Enkä enää vaadi jokaiselta ihmissuhteeltani samankaltaisuutta, koska kukaan ystäväni ei ole minun kanssa samanlainen, joten miksi sitten vaatisin jokaiselta ystävyyssuhteeltani samankaltaisuutta, sillä he eivät edes keskenään ole samanlaisia.
Ja ehkä sitten löysin sen zenin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti