On jotenkin naurettavaa, että on paljon vaikeampi nousta sängystä ylös nyt kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja on oikeasti valoisaa. Ja joka kesä (ja kevät) sorrun juomaan kahvia, kun koko talvena ei minun ole pitänyt siihen koskea.
Olen ehkä muutenkin se vähän oudompi tapaus, sillä yleensä pystyn kesäisin ja keväisin syömään paljon enemmän ja paremmin, kuin talvena. Vaikka yleensä sen pitäisi mennä toisinpäin.
Vaikka ruokahaluni on nyt kadonnut lähes kokonaan (osa syynä voi olla mother's little helperit), en ole kuitenkaan tiputtanut painoani ja olen oikeasti hiukan saanut nostettua sitä. Ja kaikesta huolimatta haluaisin painaa yhtä paljon kuin viime syksynä, että neljäkymmentäkaksi tuntuu (ja näyttää) paljon mielekkäämmältä kuin neljäkymmentäviisi.
Ja vaikka tiedostankin ongelman (ja olen siitä ollut tietoinen lähemmäs kaksitoista vuotta), elän tämän asian kanssa kuin vuoristoradassa. On jotenkin vaikea lähteä muuttamaan omaa näkemystään ja käsitystään itsestään, jos se on ollut vääränlainen jo kolmetoistavuotiaasta asti.
Tiedän, että tulee niitä parempia päiviä. Niinäkin päivinä en osaa kuitenkaan ihan tosissani olla innoissani siitä, että olen saanut nostettua painoani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti