Sleepwalking

On jotenkin surkuhupaisaa, kun vieraat ihmiset jaksavat tsempata leveästä hymystä ja todeta, että olen niin iloinen ja hymyilevä ihminen.

Tietäisitpä vain mitä kotona tapahtuu, kun hymy murtuu ja itku pääsee valloilleen non-stop. Oli oikeastaan vapauttavaa kuulla - ventovieraalta - että minulla on lupa itkeä ja surra ne menneisyydessä tapahtuneet pois. Etten oikeasti ole mitenkään rikki tai viallinen tai ettei minun oikeasti tarvitse potea siitä syyllisyyttä.

On ironista, että nämä asiat täytyy kuulla ventovieraalta ihmiseltä. Aivan kuin omaan alakuloisuuteen pitäisi saada lupa, jotta pystyisi jatkamaan eteenpäin. Aivan kuin siihen itkuun pitäisi saada lupa joltain.

Ja ensimmäistä kertaa kukaan ei jäänyt odottamaan sitä, että riudun hiljalleen pois. Minulta ei vaadita mitään anoreksiaa ja hidasta (ja hiljaista) riutumista sairaalaan, jotta saisin apua syömisongelmiini.

Ensimmäistä kertaa ikinä todettiin, että nyt on aika tehdä tälle loppu. On jatkettava eteenpäin ja päästävä riippakivistä pois.