Four Months in the Shade

Bipolar. Sitä sen täytyy olla.

Sju Sorger

Taidan yksinkertaisesti olla vain lost case. Tapaus impossible. Tapaus the most pathetic person ever lived.

Mutta hymyilen silti leveästi, kuuntelen Veronica Maggiota ja olen varma ettei minun vielä edes tarvitse olla muuta kuin oma itseni tässä hetkessä. 

Sillä minä tunnen, kerrankin.

Terrible Love

Tykkään siitä, kun omat elämäntapani nousevat työpaikkani taukohuoneen puhutuimmaksi puheenaiheeksi.

Kyllä, kasvissyöjänä en saa tarpeeksi proteiinia, sillä eihän pavuista ja soijasta saa riittävää määrää proteiinia ruokavaliooni. Menenkin heti huomenna ostamaan sisäfileepihvin, jonka grillaan vanhempieni grillissä. Hetkinen, lihakseni ovat surkastuneet jo niin pahasti, etten enää itse kykene liikkumaan mihinkään vaan pyydänkin omaa palvelijaani tekemään sen puolestani. 

Nämä viisi ja puoli vuotta olenkin elänyt vain jatkoajalla. Pian se kuolema taitaa korjata. Jäänkin suunnittelemaan omia hautajaisiani ja teen kutsukortit valmiiksi ettei vain kukaan jää juhlista paitsi.

Escaping Outdoors

Ärsyttävintä kestävän kehityksen opiskelussa on toisten hokema "Eihä toi oo yhtään kekeä!" Vaikka opiskelen alaa, en ole seppä syntyessäni. Teen virheitä (siinä missä ihan jokainen), teen mielestäni hyviä valintoja (jotka osoittautuvat jälkikäteen ei niin hyviksi), mutta yritän. Ihan helvetin kovasti, joten on naurettavaa kun joku puolituttu, ystävä, luokkalainen tai naapurin Maija tulee hokemaan etten parin virheen jälkeen ole yhtään keke.

En minäkään mene sanomaan hoitajaksi opiskelevalle ettei hän ole yhtään hoitsu, jos hän ei osaa vaihtaa vanhuksen vaippaa.

Helvetti, virheistä oppii get over it. Sentään yritän, on  kuitenkin niitä jotka eivät edes jaksa vaivautua.  

Alter Ego

En tarvitsisi mitään muuta kuin glitteriä ihooni ja olisin kunniajäsen Cullenin perheeseen. En oikein osaa ottaa tätä kohteliaisuutena, en varsinkaan sen jälkeen kun tulee kommentti "Ilman glitteriä sua ei erota sairaalan seinistä."

Tosin taidan arvostaa tuota kommenttia enemmän kuin kommenttia "Asut sä jossain keskoskaapissa?"

Kyllä, asun keskoskaapissa sairaalassa ja toisinaan leikin ninjaa sulautumalla sairaalan valkoisiin seiniin.

Merkkejä

Valehtelin nimeni, kirjoitin kämmenselkään väärän puhelinnumeron, katosin (lähes) jälkiä jättämättä ja olen näemmä seurustellut viisi vuotta poikaystäväni kanssa ja odotan innokkaasti kihlautumistamme.

Juhannuksen aamujunat ovat hassuja.

Suudelma

Hämmästytän toisia äärettömällä naiiviudellani. Tietäisivätpä kuinka pahasti hämmästytän sillä itseäni.

Tyhmä jätkä, äärettömän tyhmä. Ehkä sitä vielä oppii, or not.

Fake Empire

En usko kohtaloon, rakkauteenkin olen hiljalleen oppinut uskomaan (emävale, yritän kovasti ehkä se vielä tästä!). En myöskään usko unien tulkintoihin, taikauskoon tai mihinkään sellaiseen, joka ei mahdu tajuntaani

Sen sijaan uskon alitajunnan kieroutuneeseen huumoriin ja ironiaan. Uskon myös seuraaviin busseihin. Kuulemma niiden perässä ei kannata juosta, enpä ole oikeastaan koskaan juossutkaan. Taidan pitää linjani vastedeskin. 

Kyydissä

Rakastan tänään maailmaa.

Seitsemän viikkoa ei tunnu enää yhtään pahalta. Se tekee neljäkymmentäyhdeksän päivää. Neljätoista päivää vapaata. Eli lopulta oikeasti teen töitä kolmekymmentäviisi päivää. Kolmekymmentäviisi päivää on joku vaivainen kuukausi.

Rakastan, rakastan, rakastan.

Hämmästyttävä Muuttuva Poika

Unet on perseestä. Totaalisen perseestä tai sitten voisin haluta hallita uniani niin ettei ne ole niin perseestä.

Perkeleellinen alitajunta.

Koputan Puuta

Oikeasti en vihaa lapsia. Toisinaan on ihan oikeasti sellaisia suloisia ja kivoja lapsia. Lapset ovat enemmänkin pelottavia. Vauvat menevät niin helposti rikki ja ovat niin avuttomia ja oikeasti en minä niitä osaa hoitaa! Sen sijaan voin myöntää ettei lapset oikeasti ole niin hirveitä, ei ainakaan ne kaikki.

Eikä tämä kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisin oman lapsen.

Infinity

Mietin missä vaiheessa elämää vanhat ihmiset jäävät odottamaan kuolemaa? Milloin kuolemasta tulee arkipäivää eikä se enää hetkauta?

Den Döda Vinkeln

En ole ennen tajunnun kuinka hyvää musiikkia Kent oikeastaan tekee. Ja vaikka vähän harmittaakin, etten ole tajunnut sitä aikaisemmin, pitäisi minun olla tyytyväinen sanontaan "Parempi myöhään kuin ei milloinkaan."

Oikeastaan se taitaa olla elämässäni yleispätevä sanonta. Harmittaisi jos ei milloinkaan tajuaisi maailman kauneutta.

The Build-Up

On aika julmaa saada vihdoin inspiraatiota maalaamiseen, kun oikeasti kaikki maalit on Forssassa.

Tällä hetkellä täytyy tyytyä yhteen kynään, kärsineeseen kirjekuoreen ja toivoa hemmetisti, että idea kestää.

What Do You Go Home To?

En osaa suhtautua junien työskentelyhytteihin enää normaalisti.

I know what you're going to do mate, it's so not going to happen.

The Old World

Kyllä tiesin, että tänään on helluntai. Huvikseni vain kävelin kaupalle ja törmäsin oviin, jotka eivät auenneet.

Kannattaisi aina kokeilla, se on äärettömän kivaa.

Kipling

Tänään oli hyvä päivä. Unohdin kokonaan olleeni töissä, nollaus onnistui täydellisesti.

Tajusin ettei työpäiviä oikeasti ole edessä paljon. Vapaat on edessä ja minulla on oikeasti koko maailma käsissäni, oikeasti maailma on  vain yksinoikeudella minun.

Friends with benefits completely. 

Jerome

Joka kesä tulee se hetki, kun tajuaa Suomen suven olevan oikeasti kaunis. Tänään tuli se hetki.

Sain tänään kuulla olevani kaunis. En kuulemma ole voinut olla ruma lapsi, jos vain tietäisit. Nauroin kovaa ja hymyilin leveästi.

Tänään oli kiva päivä.

Love Is No Big Truth

Tämä on taas sellainen päivä, kun haluaisin kadota, kadota, kadota.

On helvetin naurettavaa tietää haluavansa kaiken, mutta siltikään ei mitään.

We're Going to Climb

Keskipäivä on väsyttävä. Haluaisin maata kuumimman hetken päivästä nurmikolla puun katveessa ja antaa ruohon kutittaa varpaita.

Sen sijaan pakenen Forssaan ja istun kuumimman hetken päivästä bussissa. Ehkä huomenna Riviera odottaa.

Did You See the Words

Siinä vaiheessa, kun miettii jokaisen asiakkaan puhelun olevan kuin suklaarasian konvehti, pitäisi kai huomata olevansa lähes fucked up.

Enkä edes ole nähnyt Forrest Gumpia moneen vuoteen. 

The Birth and Death of the Day

Kymmenen viikkoa tatuointini kuvan viimeisteltyyn versioon. Seitsemänkymmentä päivää. Yksitoista viikkoa Lontooseen. Seitsemänkymmentäseitsemän päivää. Kolmetoista viikkoa Irlantiin. Yhdeksänkymmentäyksi päivää. Viisitoista viikkoa itse tatuointiin. Sataviisi päivää.

Tällaisina aamuina, kun ei näemmä ole mitään muuta tekemistä kuin odottaa alkavaa työvuoroa (ja laskea päiviä hamaan tulevaisuuteen) voisin paljon mieluummin heittäytyä ruohikolle enkä nousta siitä milloinkaan.

Day of the Lords

Yhdeksän viikkoa töitä vielä jäljellä. Päiviä on yhteensä  kuusikymmentäkolme. Noista päivistä vapaapäiviä minulla tulee olemaan kaksikymmentäyksi. Oikeita työpäiviä tulee olemaan neljäkymmentäkaksi.

Ei se oikeasti kuulosta niin pahalta. Ei se ainakaan kuulosta niin pahalta kuin yhdeksän viikkoa. Myönnän vajonneeni hiukan epätoivoisuudessa astetta syvemmälle.

Epätoivoinen Tea sanoo hei.

Best Friend

Olen kävellyt taas viime aikoina unissani. Ja tämä ehkä alkaa hiljalleen kyllästyttämään, sillä en enää tunnista siinä tilassa todellisuutta. En haluaisi joka yö etsiä sängystäni tärkeitä papereita, sillä oikeasti, minulla ei ole tapana nukkua ne vieressäni.

Unessani olin menossa matkoille, taidan kaivata oikeasti pakoa (pian) jonnekin.

So Light Is Her Footfall

Kuinka monen överikännin jälkeen tajuaa, ettei viinipullon lisäksi oikeasti tarvitsisi juoda muuta?

Solitude Is Bliss

Vihaan poliittisia vastauksia. Huomaan kuitenkin antavani niitä enemmän kuin isäni.

Misread

Koulun päättymisestä on kuukausi. Ja tuntuu hullulta myöntää, mutta haluaisin koulun jo alkavan. Kyllä, kaipaan kouluun le shock gasp!

Olen kuitenkin kaksi vuotta tehnyt töitä, joista en ole sen koommin nauttinut. Lopulta, kun oikeasti pääsin sieltä pois ja opiskelemaan juuri sitä mitä haluan, tuntuu karvaalta olla neljä kuukautta poissa. Neljä helvetin pitkää kuukautta! Ja noista neljästä kuukaudesta olen kolme kuukautta töissä. Ja vannomalla vannoin, etten ikinä enää mene sinne takaisin.

Arvatkaa kenellä ei ole selkärankaa? Mutta tämä pieni optimisti uskoo tulevaisuuteen. Eikä se pieni kasvanut optimismi ole kuollut koulun myötä, vaikka oikeasti toisinaan siihen voisi olla syytä. Olkoon sitten niin, olen suuri naiivi ihminen, mutta minä uskon maailman pelastukseen.

Kerron salaisuuden, olen oikeasti onnellinen.

In the Flowers

Jos iskä saisi päättää, minut lukittaisiin kellariin (ensiksi se kellari rakennettaisiin). Pääsisin sieltä pois ehkä sitten täytettyäni viisikymmentä, kun oikeasti elämäni olisi takana ja olisin muutaman vuoden päästä omista hautajaisistani.

En saisi hakea vaihtoon Afrikkaan ihan sen tähden, kun mietitään jossitteluja ("Se nainen joutui auto-onnettomuuteen, tiedäkkö miten kävi?" "Mitä sairauksia sielläkin on!"). Ja samalla nyt päätän etten ikinä poistu omasta asunnostani, sillä oikeasti viime viikolla Peltosaaressa ammuttiin ihan sillä samalla kadulla minne muutan, eihän sitä tiedä vaikka joutuisin itse ammutuksi! Samalla alan pelkäämään meteoriitteja, sillä silloin kerran se meteoriitti meni auton takakontin läpi! Oh my fricking god! Siellähän olisi voinut olla ihminen lähellä ja ette tiedä miten siinäkin olisi voinut käydä, siinä olisi voinut syntyä ruumiita, gosh.

Lopulta puoli vuotta Afrikassa vaihdossa ei ole se minun haaveeni. Haluaisin ehkä ennemmin mennä työharjoitteluun Afrikkaan. Tosin työharjoittelu Costa Ricassa olisi myös hienoa, Peru on aina ollut lähellä sydäntäni ja Boliviaan minun piti mennä vuonna 2008, kun maailma oli käsissäni.

Eniten ehkä minua ärsyttää isäni liioiteltu suojelu. Joudun varmaan joka päivä (kerran tai useammin, yleensä kuitenkin) hokemaan samaa mantraa "Tämä on minun elämäni, elä itse omaasi ja anna minun elää omaani." Minua ärsyttää eniten toisten puuttuminen minun elämääni ja valintoihini, enkä todellakaan osaa arvostaa sitä, vaikka tarkoitus olisi oikeasti vain pelkkää hyvää.

Niinpä minä taidan nykyään kapinoida enemmän kuin teininä. Ja tästä kaikesta naurettavinta tekee oikeasti se, ettei minun oikeasti enää tämän ikäisenä pitäisi. Taidan olla vähän kaikessa siellä rannan toisella puolella, huutamassa pimeään.

New Pony

Jätin hakemukseni Kehitysyhteistyöopintojen sivuainekokonaisuuteen. Kymmenen ihmistä pääsee opiskelemaan tätä kokonaisuutta kestävästä kehityksestä ja minä niin haluan, haluan, haluan. Sitä on kyllä toitotettu jo monta kertaa, ettei kaikkia halukkaita siihen hyväksytä, joten olen valmistautunut siihen ettei minua välttämättä hyväksytä. Mutta nyt, niin kauan kun kaikki ovat periaatteessa ihan samalla viivalla, on minullakin yhtä suuri mahdollisuus kuin muillakin.

Ja koska olen toisinaan naiivi, opetellut hemmetin hyväksi optimistiksi sekä uskoni on toisinaan luja, haluan uskoa mahdollisuuksiini. Minulla ei kuitenkaan ole tapana heittää toivoani kaivoon, ei varsinkaan silloin kun en ole edes yrittänyt. Niinpä kirjoitin ehkä lapsellisimman ja naiiveimman hakemuksen, mutta se on siellä nyt. Wish me luck!

Minulla on (valitettavasti ehkä) selvät visiot siitä mitä sivuaineita opiskelen ja jos en tätä pääse opiskelemaan se olisi karvas tappio. Enkä voi lopulta kuvailla ollenkaan kuinka pettynyt olisin, jos minua ei valita. Mutta ehkä sitten sanon, ettei se ollut tarkoitettu.

Taidan jäädä jännityksellä odottamaan vastausta. Se tulee sitten joskus, kun asia on vähän päässyt unohtumaan omasta mielestäni.