En tiedä kuinka monesti ihminen pystyy rakastumaan (uudestaan ja uudestaan) musiikkiin. Mutta minä olen taas rakastunut. Olen rakastunut kevääseen ja musiikkiin.
Ja oikeasti voisin vain maata lattialla välittämättä tulevasta, sillä minulla taitaa olla täällä kaikki mitä tarvitsen.
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
tiistai 26. huhtikuuta 2011
Aurinko
Kaksi viikkoa koulua. Enää kaksi viikkoa koulua jäljellä, neljä tenttiä, kolme päivää Evolla ja sitten kesä. Neljän kuukauden kesäloma tuntuu autuaalta. Ja on jotenkin naurettavaa huomata kesän tulevan, sillä helmikuussa se tuntui äärettömän epätodennäköiseltä.
Jotenkin myös tuntuu siltä kuin juuri vähän aikaa sitten aloitin koulun. Ja kuitenkin koulua on jäljellä vaivaiset kaksi viikkoa. En taida oikein osata suhtautua tähän, en kykene sisäistämään tätä kaikkea.
Toisaalta kesäloma on vähän pelottava, sillä kesätöistä ei ole tietoa. Reilaaminen pitkin Eurooppaa ei kuulostaisi yhtään hullulta, ei ainakaan silloin, jos ei tarvitse mennä yksin. En kyllä pistäisi pahitteeksi matkustamista Suomen halki, en ole edes ikinä käynyt Lapissa.
Jotenkin myös tuntuu siltä kuin juuri vähän aikaa sitten aloitin koulun. Ja kuitenkin koulua on jäljellä vaivaiset kaksi viikkoa. En taida oikein osata suhtautua tähän, en kykene sisäistämään tätä kaikkea.
Toisaalta kesäloma on vähän pelottava, sillä kesätöistä ei ole tietoa. Reilaaminen pitkin Eurooppaa ei kuulostaisi yhtään hullulta, ei ainakaan silloin, jos ei tarvitse mennä yksin. En kyllä pistäisi pahitteeksi matkustamista Suomen halki, en ole edes ikinä käynyt Lapissa.
maanantai 25. huhtikuuta 2011
Career Opportunities
Ehkä hiljalleen alan kuulemaan omista kesätöistäni tai sitten en. Lopulta lopputulos on kuitenkin periaatteessa sama: olen kesän täällä tehden töitä tai olen kesän täällä heittäen lonkkaa. Ehkä kuitenkin kallistuisin enemmin vaihtoehtoon yksi.
Eikä tätä rahan menoa vain voi hillitä. Ei varsinkaan silloin, kun pitäisi juosta Suomen kaikki festarit, reissata vähän ulkomailla ja ostaa julmetusti uusia levyjä. Samalla veljeni inhottavasti yrittää saada minut ostamaan koiran.
Ja ehkä haluaisin hiukan naiivisti uskoa rahapuuhun.
Eikä tätä rahan menoa vain voi hillitä. Ei varsinkaan silloin, kun pitäisi juosta Suomen kaikki festarit, reissata vähän ulkomailla ja ostaa julmetusti uusia levyjä. Samalla veljeni inhottavasti yrittää saada minut ostamaan koiran.
Ja ehkä haluaisin hiukan naiivisti uskoa rahapuuhun.
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
Marcia Baila
Sanoin etten koskaan halua omaa koiraa. Tiedän millaista on hoitaa koiraa ja millainen vastuu siitä pitää kantaa.Olen kuitenkin itse elänyt lähes koko elämäni talossa, missä on aina joko yksi tai useampi koira.
Ja vihdoin sain koiran hoitoon ja ei vitsi, ehkä oman koiran hankinta ei olekaan enää niin suuri ei ei.
Ja vihdoin sain koiran hoitoon ja ei vitsi, ehkä oman koiran hankinta ei olekaan enää niin suuri ei ei.
lauantai 23. huhtikuuta 2011
Atmosphere
Minulla on nykyään koko ajan ikävä. Tällä hetkellä ikävöin kesää, ihmisiä, kesää ja ihmisiä. Inhoan sitä ikävän tunnetta, joka hiipii pitkin sydäntä ja puristaa ikävästi.
Ikävöinti on tyhmää.
// Olen myös vahvasti tullut siihen tulokseen, että olen ehkä ihan oikeasti rakastumassa tulevaan kesään ja festareihin. Unelmointi on ihanaa! Enkä millään jaksa odottaa kesää. Hei kesä, voisitko tulla tänne jo?
Ikävöinti on tyhmää.
// Olen myös vahvasti tullut siihen tulokseen, että olen ehkä ihan oikeasti rakastumassa tulevaan kesään ja festareihin. Unelmointi on ihanaa! Enkä millään jaksa odottaa kesää. Hei kesä, voisitko tulla tänne jo?
perjantai 22. huhtikuuta 2011
Love Will Tear Us Apart
Isäni sanoi kerran, ettei kaikki ystävät ole ikuisia. Tämä lause sattui tulemaan ehkä huonoimmalla hetkellä ikinä, sillä minulla oli silloin ehkä suurin kriisi omien ystävieni kanssa. Isäni yritti pehmittää minua mahdolliseen lopputulokseen, ettei minun ja ystävieni välit välttämättä parane ja lopulta lukion jälkeen emme pitäisi enää yhteyttä. Isäni myös sanoi elämän olevan sellaista, pieniä hetkiä tiettyjen ihmisten kanssa.
Itse en halunnut hyväksyä tätä ajatusta. Olen ollut aina kovin jääräpäinen ja naiivi, joten kai hiukan naurettavallakin tavalla yritin pitää kiinni niistä ihmisistä, joista oli silloin muodostunut elämäni tärkeimmät ihmiset. Tämän takia, asiat luultavimmin saivatkin niin suuren mittakaavan ja asiat pahenivat entisestään. Kuitenkin ehkä myös tämän jääräpäisyyteni tähden suurin osa niistä ihmisistä on edelleen kaikesta huolimatta mukana.
Itse provosoiduin isäni silloisista sanoista, sillä minä en ole koskaan halunnut tulla samanlaisiksi kuin omat vanhempani. Niinpä ajatus ystävieni menettämisestä tuntui naurettavalta. Varsinkin, kun itse olin valmis katkaisemaan välit heihin. Ja lopulta isäni sanat herättivät, huomasin etten oikeasti ollut valmis menettämään yhtäkään heistä.
Eikä riidan syy lopulta ollut kovin ihmeellinen, ei kun sitä nyt ajattelee, mutta silloin se tuntui elämääkin suuremmalta. Toisinaan ajattelen, että silloinen reaktioni oli oikeutettu. Lopulta me kaikki olimme tyhmiä kakaroita, jotka eivät suostuneet näkemään vikaa itsessämme. Ja jos totta puhutaan taidan edelleen olla sellainen kakara, sillä minä en suostu hyväksymään ajatusta, että vika olisi ollut kokonaan minussa.
Enkä lopulta vieläkään ymmärrä miten he antoivat anteeksi. En muista pyytäneeni anteeksi, en yhdeltäkään heistä. Sanat anteeksi ja olen pahoillani eivät ole juuri koskaan kuuluneet omaan sanavarastooni, enkä oikein vieläkään osaa käyttää niitä. Sen sijaan rutistan julmetun kovaa halatessa. Ehkä luulen, että sanaton anteeksi pyytäminen on mahtavampaa kuin sanat, varsinkin kun sanallinen anteeksi pyytäminen on omalla kohdallani niin säälittävä.
Valitettavasti kovinkaan moni ei taida ymmärtää sanatonta viestintää, niinpä olen lupautunut kasvattamaan selkärangan. Olen myös lupautunut pääsemään hiukan eroon tästä turhan tärkeästä ylpeydestä, sillä lopulta monen riidan syynä on (valitettavasti, tekee kipeää myöntää) minä itse.
Olen kuitenkin iloinen siitä, etteivät ystäväni olleet yhtä halukkaita katkaisemaan välejä minuun. Lopulta olen tuntenut heidät reippaasti yli kymmenen vuotta ja olisi julmetun ikävää menettää sellaisia ihmisiä. Nautin myös siitä, että saan näyttää isälleni pitkää nenää.
Itse en halunnut hyväksyä tätä ajatusta. Olen ollut aina kovin jääräpäinen ja naiivi, joten kai hiukan naurettavallakin tavalla yritin pitää kiinni niistä ihmisistä, joista oli silloin muodostunut elämäni tärkeimmät ihmiset. Tämän takia, asiat luultavimmin saivatkin niin suuren mittakaavan ja asiat pahenivat entisestään. Kuitenkin ehkä myös tämän jääräpäisyyteni tähden suurin osa niistä ihmisistä on edelleen kaikesta huolimatta mukana.
Itse provosoiduin isäni silloisista sanoista, sillä minä en ole koskaan halunnut tulla samanlaisiksi kuin omat vanhempani. Niinpä ajatus ystävieni menettämisestä tuntui naurettavalta. Varsinkin, kun itse olin valmis katkaisemaan välit heihin. Ja lopulta isäni sanat herättivät, huomasin etten oikeasti ollut valmis menettämään yhtäkään heistä.
Eikä riidan syy lopulta ollut kovin ihmeellinen, ei kun sitä nyt ajattelee, mutta silloin se tuntui elämääkin suuremmalta. Toisinaan ajattelen, että silloinen reaktioni oli oikeutettu. Lopulta me kaikki olimme tyhmiä kakaroita, jotka eivät suostuneet näkemään vikaa itsessämme. Ja jos totta puhutaan taidan edelleen olla sellainen kakara, sillä minä en suostu hyväksymään ajatusta, että vika olisi ollut kokonaan minussa.
Enkä lopulta vieläkään ymmärrä miten he antoivat anteeksi. En muista pyytäneeni anteeksi, en yhdeltäkään heistä. Sanat anteeksi ja olen pahoillani eivät ole juuri koskaan kuuluneet omaan sanavarastooni, enkä oikein vieläkään osaa käyttää niitä. Sen sijaan rutistan julmetun kovaa halatessa. Ehkä luulen, että sanaton anteeksi pyytäminen on mahtavampaa kuin sanat, varsinkin kun sanallinen anteeksi pyytäminen on omalla kohdallani niin säälittävä.
Valitettavasti kovinkaan moni ei taida ymmärtää sanatonta viestintää, niinpä olen lupautunut kasvattamaan selkärangan. Olen myös lupautunut pääsemään hiukan eroon tästä turhan tärkeästä ylpeydestä, sillä lopulta monen riidan syynä on (valitettavasti, tekee kipeää myöntää) minä itse.
Olen kuitenkin iloinen siitä, etteivät ystäväni olleet yhtä halukkaita katkaisemaan välejä minuun. Lopulta olen tuntenut heidät reippaasti yli kymmenen vuotta ja olisi julmetun ikävää menettää sellaisia ihmisiä. Nautin myös siitä, että saan näyttää isälleni pitkää nenää.
torstai 21. huhtikuuta 2011
Not Getting There
En saanut yöllä unta. Nousin viisi kolmekymmentä, näin auringon sarastavan eikä yksikään liikkunut ulkona siihen aikaan. Ja minä olisin tehnyt mitä vain saadakseni sydämeni normaaliin rytmiin, se ei ole vieläkään oikein laantunut.
Tajusin yön pimeimmän tunnin aikana, etten ole itkenyt oikeasti kunnolla sitten vuoden 2007 vaihteen. Se on ehkä säälittävintä mitä tiedän, varsinkin kun tiedän itkeneeni monta kertaa säälittäviä krokotiilin kyyneliä. Eivätkä ne oikeasti ole olleet muuta kuin pakotettuja ja väkinäisiä, ei edes todellisia.
Tajusin yön pimeimmän tunnin aikana, etten ole itkenyt oikeasti kunnolla sitten vuoden 2007 vaihteen. Se on ehkä säälittävintä mitä tiedän, varsinkin kun tiedän itkeneeni monta kertaa säälittäviä krokotiilin kyyneliä. Eivätkä ne oikeasti ole olleet muuta kuin pakotettuja ja väkinäisiä, ei edes todellisia.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Hallelujah
Ehkä tunnevammaisuus ei kadonnut mihinkään. Se näyttää häälyvän nurkissa.
Hei, minulla ei ollut ikävä.
Ehkä nukun huomisen ohi, se ei oikeasti kuulosta kovin pahalta. Karkaaminen kauas pois ei kuulostaisi myöskään yhtään hassummalta.
Hei, minulla ei ollut ikävä.
Ehkä nukun huomisen ohi, se ei oikeasti kuulosta kovin pahalta. Karkaaminen kauas pois ei kuulostaisi myöskään yhtään hassummalta.
tiistai 19. huhtikuuta 2011
Just Like Heaven
Arkeni ja uneni ovat kietoutuneet pelottavasti yhteen. On vaikea enää erottaa mikä on tapahtunut oikeasti ja mikä unessani. Tämän takia en tykkää unista, en ainakaan niin kauan, jos uneni ovat arkipäiväisiä.
Heräsin yöllä siihen, että etsin sängystä kuumeisesti ystäväni kadottamaa korua. Voisin mieluummin olla tekemättä unissani jotain näin naurettavaa.
Heräsin yöllä siihen, että etsin sängystä kuumeisesti ystäväni kadottamaa korua. Voisin mieluummin olla tekemättä unissani jotain näin naurettavaa.
maanantai 18. huhtikuuta 2011
Not in Love
Siellä on ehkä virallisesti kevät. Ensimmäinen yöntimo tavattu, check. Ensimmäinen leskenlehti, check. Terassit on avattu, check. Bussikuski olisi viemässä suoraan ensimmäiselle terassille, check.
Enkä millään haluaisi lukea tenttiin koneen ääressä, kun oikeasti voisi mennä ulos pussikaljalle! Mutta onneksi on pääsiäinen, monta päivää peräkkäin, jolloin pussikaljattelu on sallittua. Sanon iloisesti hei kaikille yöntimoille.
Enkä millään haluaisi lukea tenttiin koneen ääressä, kun oikeasti voisi mennä ulos pussikaljalle! Mutta onneksi on pääsiäinen, monta päivää peräkkäin, jolloin pussikaljattelu on sallittua. Sanon iloisesti hei kaikille yöntimoille.
sunnuntai 17. huhtikuuta 2011
Comforting Sounds
Kävelin yöllä unissani ja vaihdoin yöpukuni. Ilmeisesti edellisessä oli jotain vikaa. Taidan syyttää melkein täyttä kuuta. Se oli niin hemmetin kirkas.
// Ulkona taitaa olla kesä!
// Ulkona taitaa olla kesä!
Such Great Heights
Täydenkuun aikana ei saa unta. Enkä tiedä uskallanko lukea Liiketoimintaosaamista, sillä päiväunilla nähdyt unet siitä kirjasta olivat vähän liian järkyttäviä.
Taidan kuitenkin kumartaa unettomia öitä, ne ovat täällä.
Taidan kuitenkin kumartaa unettomia öitä, ne ovat täällä.
lauantai 16. huhtikuuta 2011
Out of Time
Siellä on kevät, ihan oikea kevät ja minusta tuntuu että pisamaprojekti voisi ihan virallisesti alkaa nyt.
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
There Is a Light that Never Goes Out
Minä en usko Jumalaan. Olen tullut siihen tulokseen lukuisia kertoja. En siltikään halveksi ihmisiä, jotka uskovat. En kuitenkaan haluaisi luokitella itseäni ateistiksi, sillä minä yksinkertaisesti en halua lokeroida itseäni tietynlaiseksi ihmiseksi. Muutenkin tuntuu naurettavalta yrittää luokitella jotakuta tietynlaiseksi, sillä kukaan ei ole ihmisenä niin selvä tapaus, että hänet voitaisiin luokitella mustaksi tai valkoiseksi.
Niinpä minä en usko Jumalaan, mutta en kuitenkaan ole ateisti. En sano olevani agnostikko, vaikka toisinaan pohdin Jumalan olemassaoloa. Minun puolestani Jumala voi olla olemassa tai olla olematta, sillä lopulta minä yhtenä ihmisenä en voi tehdä asialle juurikaan mitään.
Sanoin kerran ystävälleni ettei elämäni muuttuisi mitenkään, vaikka pystyttäisiin todistamaan Jumalan todenmukaisuus. Olen suurimman osan elämästäni ollut kyseisen asian suhteen melkein välinpitämätön, joten mitä muuttaisi se fakta, että Jumala olisi olemassa?
Se todistaisi, että uskovaiset olivat oikeassa ja ateistit eivät olisi voineet olla enempää väärässä. Minä taas ihmisenä, jota asia ei ole kiinnostanut sen enempää, vain saisin kuulla uutisen, jossa todistetaan jonkun korkeamman olennon olevan sittenkin olemassa.
Olisin elänyt elämääni kaksikymmentäkaksi vuotta näin miten olen parhaimmaksi sen kokenut. En ole tappanut ketään, en varasta, kiroan samalla tavalla kuin muutkin, olen valehdellut, ajanut toisinaan omaa etuani (niin kuin jokainen joskus). Olen kuitenkin yrittänyt olla pääsääntöisesti hyvä ihminen. Jos en kelpaisi tällaisena taivaaseen, jonka olemassaolo myös Jumalan myötä todistettaisiin, en tiedä minkälainen ihminen sitten pitäsi olla.
En millään pysty uskomaan, että ne uskovaiset ihmiset (ja muut ahdasmieliset), jotka eivät hyväksy toisten samaa sukupuolta olevien rakkautta, voisivat päästä taivaaseen. Miten ihminen, joka julmasti sanoo toisen ihmisen olevan paskaakin paskempaa, voisi päästä taivaaseen? Miten nämä ulkokultaiset ihmiset voisivat jollain tavoin olla parempia ihmisiä kuin minä, joka joskus sattuu olemaan samalla tavalla itsekäs kuin hekin?
Niinpä minä en lähtisi muuttamaan itseäni. En yrittäisi miellyttää, jos en kelpaa tällaisena ihmisenä, miksi siis kelpaisin toisenlaisena. Tämä sama pätee myös muihin elämäntilanteisiin, parisuhteisiin sekä työhaastatteluihin. Minä en vain satu yksinkertaisesti uskomaan, että rukoilemalla tuhat Ave Mariaa, olisi taivaspaikka taattu.
Oli siellä sitten joku korkeampi yliolento tai ei, minä olen tällainen. Minun elämäni ei muuttuisi kovinkaan paljon, vaikka pystyttäisiin todistamaan yliolennot todellisiksi tai ei. Eikä ystäväni varmasti vieläkään hyväksyisi vastaustani.
Niinpä minä en usko Jumalaan, mutta en kuitenkaan ole ateisti. En sano olevani agnostikko, vaikka toisinaan pohdin Jumalan olemassaoloa. Minun puolestani Jumala voi olla olemassa tai olla olematta, sillä lopulta minä yhtenä ihmisenä en voi tehdä asialle juurikaan mitään.
Sanoin kerran ystävälleni ettei elämäni muuttuisi mitenkään, vaikka pystyttäisiin todistamaan Jumalan todenmukaisuus. Olen suurimman osan elämästäni ollut kyseisen asian suhteen melkein välinpitämätön, joten mitä muuttaisi se fakta, että Jumala olisi olemassa?
Se todistaisi, että uskovaiset olivat oikeassa ja ateistit eivät olisi voineet olla enempää väärässä. Minä taas ihmisenä, jota asia ei ole kiinnostanut sen enempää, vain saisin kuulla uutisen, jossa todistetaan jonkun korkeamman olennon olevan sittenkin olemassa.
Olisin elänyt elämääni kaksikymmentäkaksi vuotta näin miten olen parhaimmaksi sen kokenut. En ole tappanut ketään, en varasta, kiroan samalla tavalla kuin muutkin, olen valehdellut, ajanut toisinaan omaa etuani (niin kuin jokainen joskus). Olen kuitenkin yrittänyt olla pääsääntöisesti hyvä ihminen. Jos en kelpaisi tällaisena taivaaseen, jonka olemassaolo myös Jumalan myötä todistettaisiin, en tiedä minkälainen ihminen sitten pitäsi olla.
En millään pysty uskomaan, että ne uskovaiset ihmiset (ja muut ahdasmieliset), jotka eivät hyväksy toisten samaa sukupuolta olevien rakkautta, voisivat päästä taivaaseen. Miten ihminen, joka julmasti sanoo toisen ihmisen olevan paskaakin paskempaa, voisi päästä taivaaseen? Miten nämä ulkokultaiset ihmiset voisivat jollain tavoin olla parempia ihmisiä kuin minä, joka joskus sattuu olemaan samalla tavalla itsekäs kuin hekin?
Niinpä minä en lähtisi muuttamaan itseäni. En yrittäisi miellyttää, jos en kelpaa tällaisena ihmisenä, miksi siis kelpaisin toisenlaisena. Tämä sama pätee myös muihin elämäntilanteisiin, parisuhteisiin sekä työhaastatteluihin. Minä en vain satu yksinkertaisesti uskomaan, että rukoilemalla tuhat Ave Mariaa, olisi taivaspaikka taattu.
Oli siellä sitten joku korkeampi yliolento tai ei, minä olen tällainen. Minun elämäni ei muuttuisi kovinkaan paljon, vaikka pystyttäisiin todistamaan yliolennot todellisiksi tai ei. Eikä ystäväni varmasti vieläkään hyväksyisi vastaustani.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Hanging in the Wire
Haluaisin kesän ja festarit. Haluaisin pussikaljalle. Haluaisin maata nurmikolla. Haluaisin antaa auringon lämmittää paljaita käsivarsia. Haluaisin reissata kauas pois. Haluaisin Roskildeen. Haluaisin telttailla viikon. Haluaisin liftata maaseudulla. Haluaisin kesätöitä. Haluaisin oman kanan.
Saliva
Tequila tuo syntisten juoma tai ainakin syntinen juoma. Ehkä voisin kerrankin pysyä lupauksessani: ei ikinä koskaan enää!
lauantai 9. huhtikuuta 2011
Let's Make Love and Listen to Death from Above
En tiedä onko mahdollista lastata pyykkikone liian täyteen, mutta epäilen näin käyneen. Mutta niin kauan, kun ei oikeasti tule mitään vesivahinkoa tai pyykkikoneen räjähdystä, se ei taida haitata.
Makoilen liian usein lattialla. Symbioosi on täydellinen.
// Ja edelleen haluaisin tehdä katoamistempun ja kadota Etelä-Amerikkaan. Turhautuminen on ehkä hiukan huvittavaa, olen siivonnut kotini lattiasta kattoon.
Makoilen liian usein lattialla. Symbioosi on täydellinen.
// Ja edelleen haluaisin tehdä katoamistempun ja kadota Etelä-Amerikkaan. Turhautuminen on ehkä hiukan huvittavaa, olen siivonnut kotini lattiasta kattoon.
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Black Mirror
Minua väsyttää koko ajan. Ja nukun koko ajan. Nukun yöllä hyvällä tuurilla kaksitoista tuntia, otan päiväunet päivällä ja menen nukkumaan yöllä. Seuraavana päivänä teen saman uudestaan ja mietin missä on vika, sillä ihmisen ei yksinkertaisesti pitäisi nukkua näin paljon.
Ja olen turhautunut. Äärimmäisen turhautunut. Voisin mielelläni paeta jonnekin kauas tuntemattomaan, pysyä tuntemattomana ja aloittaa elämäni ehkä kokonaan alusta. Enkä tiedä miksi se kuulostaa aivan äärettömän hyvältä, liian hyvältä, täydelliseltä. Lopulta elämäni on vähän liiankin sidoksissa tänne ja luultavasti kaipaisin ystäviäni ehkä vähän liiankin paljon. Niinpä minä taidan jatkaa elämääni täällä ja haaveilla Argentiinasta.
(Liian hyvältä kuulostaa myös makaaminen lattialla, katsella kirjahyllyn alla olevia pölypalloja ja miettiä kuinka kovalla voisin kuunnella musiikkia, ilman, että naapurini soittaisivat ovikelloani.)
Taidan juoda viinipulloni pohjat välittämättä ollenkaan siitä, ettei se välttämättä tule maistumaan yhtään hyvältä. Vituttaa, ehkä ei juuri mikään, mutta sen takia vituttaakin niin paljon.
Lisää viiniä kiitos, kumarrus ja näkemiin.
Ja olen turhautunut. Äärimmäisen turhautunut. Voisin mielelläni paeta jonnekin kauas tuntemattomaan, pysyä tuntemattomana ja aloittaa elämäni ehkä kokonaan alusta. Enkä tiedä miksi se kuulostaa aivan äärettömän hyvältä, liian hyvältä, täydelliseltä. Lopulta elämäni on vähän liiankin sidoksissa tänne ja luultavasti kaipaisin ystäviäni ehkä vähän liiankin paljon. Niinpä minä taidan jatkaa elämääni täällä ja haaveilla Argentiinasta.
(Liian hyvältä kuulostaa myös makaaminen lattialla, katsella kirjahyllyn alla olevia pölypalloja ja miettiä kuinka kovalla voisin kuunnella musiikkia, ilman, että naapurini soittaisivat ovikelloani.)
Taidan juoda viinipulloni pohjat välittämättä ollenkaan siitä, ettei se välttämättä tule maistumaan yhtään hyvältä. Vituttaa, ehkä ei juuri mikään, mutta sen takia vituttaakin niin paljon.
Lisää viiniä kiitos, kumarrus ja näkemiin.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
She Spider
Oikeastaan tuntuisi vähän liiankin mainiolle vain jäädä makaamaan sänkyyn eikä nousta sieltä ikinä.
Miksi kaikkein ihanimmat asiat ovat niin syntisiä?
Miksi kaikkein ihanimmat asiat ovat niin syntisiä?
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
Playground Love
En ole ikinä sanonut kenellekään sanoja "Rakastan sinua". Eikä ne sanat lähde suustani, vaikka oikeasti olisi tilanteita mihin ne sopisivat, tilanteita joissa niitä ehkä pitäisi käyttää. En siis ole ikinä livauttanut puheessani noita sanoja, en ole edes kirjoittanut niitä niin, että olisin suunnannut ne jollekin.
En sanonut rakastavani parhainta ystävääni, kun hän halasi minua ja sanoi rakastavansa minua. Minun on vaikea sanoa niitä sanoja, sillä ensinnäkin en ole koskaan ollut rakastunut. Minä en tiedä miltä tuntuu olla rakastunut. Olen elämästäni suurimmaksi osaksi ollut sitä mieltä, ettei rakkautta ole olemassa, joten on vaikea käyttää sanoja, joihin en yksinkertaisesti usko. Ja näin minusta tulee heartless bitch toisten silmissä.
Olen ehkä kuitenkin hiljalleen tullut siihen tulokseen, että ehkä maailma ei voi olla niin julma etteikö rakkautta olisi olemassa. Oikeastaan olen ollut jo kauankin sitä mieltä. Eikä syy tähän ajatuksen muutokseen todellakaan ole mikään ihmeellinen, en ole rakastunut, en ole rakastumassa, mutta yksinkertaisesti en halua uskoa maailmaan, mikä olisi niin harmaa.
En tiedä miksi sanat "Välitän sinusta" tai "Pidän sinusta" tai edes "Olet äärettömän tärkeä" on paljon helpompi sanoa kuin tuo inhottava r-sana. Tuntuisi kamalalta huijaamiselta, jos sanoisin jollekin rakastavani heitä, sillä vaikka minä oikeasti äärettömän paljon välitän niin onko se samalla liitoksina rakkauteen? En kuitenkaan ole valehtelija, joten en mielelläni edes halua sanoa takaisin "Niin minäkin sinua", sillä se olisi elämäni suurin vale.
Tämän takia olen ehkä keksinyt paljon kiertoteitä. Eikä kukaan ole vielä huomannut, välitä tai ehkä he lukevat elkeeni jotenkin heille ominaisesti rivienvälistä. Mene ja tiedä, en ole varma tuleeko sitä tapahtumaan, että sanoisin r-sanaa.
Ja tuntuu ehkä oudolta etten ole sanonut niitä sanoja edes vanhemmilleni. Mutta vielä oudommalta tuntuisi, että sanoisin.
En sanonut rakastavani parhainta ystävääni, kun hän halasi minua ja sanoi rakastavansa minua. Minun on vaikea sanoa niitä sanoja, sillä ensinnäkin en ole koskaan ollut rakastunut. Minä en tiedä miltä tuntuu olla rakastunut. Olen elämästäni suurimmaksi osaksi ollut sitä mieltä, ettei rakkautta ole olemassa, joten on vaikea käyttää sanoja, joihin en yksinkertaisesti usko. Ja näin minusta tulee heartless bitch toisten silmissä.
Olen ehkä kuitenkin hiljalleen tullut siihen tulokseen, että ehkä maailma ei voi olla niin julma etteikö rakkautta olisi olemassa. Oikeastaan olen ollut jo kauankin sitä mieltä. Eikä syy tähän ajatuksen muutokseen todellakaan ole mikään ihmeellinen, en ole rakastunut, en ole rakastumassa, mutta yksinkertaisesti en halua uskoa maailmaan, mikä olisi niin harmaa.
En tiedä miksi sanat "Välitän sinusta" tai "Pidän sinusta" tai edes "Olet äärettömän tärkeä" on paljon helpompi sanoa kuin tuo inhottava r-sana. Tuntuisi kamalalta huijaamiselta, jos sanoisin jollekin rakastavani heitä, sillä vaikka minä oikeasti äärettömän paljon välitän niin onko se samalla liitoksina rakkauteen? En kuitenkaan ole valehtelija, joten en mielelläni edes halua sanoa takaisin "Niin minäkin sinua", sillä se olisi elämäni suurin vale.
Tämän takia olen ehkä keksinyt paljon kiertoteitä. Eikä kukaan ole vielä huomannut, välitä tai ehkä he lukevat elkeeni jotenkin heille ominaisesti rivienvälistä. Mene ja tiedä, en ole varma tuleeko sitä tapahtumaan, että sanoisin r-sanaa.
Ja tuntuu ehkä oudolta etten ole sanonut niitä sanoja edes vanhemmilleni. Mutta vielä oudommalta tuntuisi, että sanoisin.
Somedays
Tänään on perussunnuntai. Ulkona on harmaata ja sataa vettä, jääkaapissa ei ole juuri ruokaa, lattialla on vieläkin jauhoja ja en saa itseäni oikeasti menemään kauppaan vaan olen siellä henkisesti. Eli siis sunnuntai, aivan tavallinen sunnuntai.
On jotenkin naurettavaa vain haluta jäädä sänkyyn ja nukkua koko päivän ohi. Ajatus on ehkä vähän liiankin houkutteleva, ehkä siksi pitäisikin nousta sängystä ja saada jotain aikaan.
Mutta ehkä huomenna. Ehkä huomenna saan itseni sängystä ylös, eikä minun tarvitsisi elää feikkitiistaita vaan ihan oikeaa maanantaita.
Mustelmat jaloissani ovat lisääntyneet. En ehkä halua muistaa miten ne syntyivät.
On jotenkin naurettavaa vain haluta jäädä sänkyyn ja nukkua koko päivän ohi. Ajatus on ehkä vähän liiankin houkutteleva, ehkä siksi pitäisikin nousta sängystä ja saada jotain aikaan.
Mutta ehkä huomenna. Ehkä huomenna saan itseni sängystä ylös, eikä minun tarvitsisi elää feikkitiistaita vaan ihan oikeaa maanantaita.
Mustelmat jaloissani ovat lisääntyneet. En ehkä halua muistaa miten ne syntyivät.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)