Isäni sanoi kerran, ettei kaikki ystävät ole ikuisia. Tämä lause sattui tulemaan ehkä huonoimmalla hetkellä ikinä, sillä minulla oli silloin ehkä suurin kriisi omien ystävieni kanssa. Isäni yritti pehmittää minua mahdolliseen lopputulokseen, ettei minun ja ystävieni välit välttämättä parane ja lopulta lukion jälkeen emme pitäisi enää yhteyttä. Isäni myös sanoi elämän olevan sellaista, pieniä hetkiä tiettyjen ihmisten kanssa.
Itse en halunnut hyväksyä tätä ajatusta. Olen ollut aina kovin jääräpäinen ja naiivi, joten kai hiukan naurettavallakin tavalla yritin pitää kiinni niistä ihmisistä, joista oli silloin muodostunut elämäni tärkeimmät ihmiset. Tämän takia, asiat luultavimmin saivatkin niin suuren mittakaavan ja asiat pahenivat entisestään. Kuitenkin ehkä myös tämän jääräpäisyyteni tähden suurin osa niistä ihmisistä on edelleen kaikesta huolimatta mukana.
Itse provosoiduin isäni silloisista sanoista, sillä minä en ole koskaan halunnut tulla samanlaisiksi kuin omat vanhempani. Niinpä ajatus ystävieni menettämisestä tuntui naurettavalta. Varsinkin, kun itse olin valmis katkaisemaan välit heihin. Ja lopulta isäni sanat herättivät, huomasin etten oikeasti ollut valmis menettämään yhtäkään heistä.
Eikä riidan syy lopulta ollut kovin ihmeellinen, ei kun sitä nyt ajattelee, mutta silloin se tuntui elämääkin suuremmalta. Toisinaan ajattelen, että silloinen reaktioni oli oikeutettu. Lopulta me kaikki olimme tyhmiä kakaroita, jotka eivät suostuneet näkemään vikaa itsessämme. Ja jos totta puhutaan taidan edelleen olla sellainen kakara, sillä minä en suostu hyväksymään ajatusta, että vika olisi ollut kokonaan minussa.
Enkä lopulta vieläkään ymmärrä miten he antoivat anteeksi. En muista pyytäneeni anteeksi, en yhdeltäkään heistä. Sanat anteeksi ja olen pahoillani eivät ole juuri koskaan kuuluneet omaan sanavarastooni, enkä oikein vieläkään osaa käyttää niitä. Sen sijaan rutistan julmetun kovaa halatessa. Ehkä luulen, että sanaton anteeksi pyytäminen on mahtavampaa kuin sanat, varsinkin kun sanallinen anteeksi pyytäminen on omalla kohdallani niin säälittävä.
Valitettavasti kovinkaan moni ei taida ymmärtää sanatonta viestintää, niinpä olen lupautunut kasvattamaan selkärangan. Olen myös lupautunut pääsemään hiukan eroon tästä turhan tärkeästä ylpeydestä, sillä lopulta monen riidan syynä on (valitettavasti, tekee kipeää myöntää) minä itse.
Olen kuitenkin iloinen siitä, etteivät ystäväni olleet yhtä halukkaita katkaisemaan välejä minuun. Lopulta olen tuntenut heidät reippaasti yli kymmenen vuotta ja olisi julmetun ikävää menettää sellaisia ihmisiä. Nautin myös siitä, että saan näyttää isälleni pitkää nenää.
Olen myös huono pyytämään anteeksi ja nuorempana sisarusten kanssa tapellessa sanoin anteeksi vanhempien käskystä, ei siksi että olisi tarkoittanut sitä. Joskus tietysti tarkoitti, mutta mieluummin sitä halaa. Teot kertovat sanoja enemmän :)
VastaaPoista