Talvi on saapunut. Lumi vei pimeyden mennessään ja onneksi äärimmäinen väsymys meni siinä samalla, sillä kahvi ei ole pitkään aikaan maistunut muulta kuin pahalta.
Välillä on kovin vaikea tietää, mitä sitä elämällään haluaisi, sillä jokainen vaihtoehto on toistaan pelottavampi. Ainakin vähän.
Mutta taidan mieluummin kohdata pelkoni, osoittaa ne mahdolliseksi turhiksi. Sillä ehkä se elämä kantaa.
Ja turha minun on pelätä tulevaisuutta, kun hetki on tässä ja nyt, ja aurinko paistaa ja on niin kaunista.
maanantai 29. joulukuuta 2014
tiistai 9. joulukuuta 2014
Hämmästyttävä Muuttuva Poika
Olen asunut nyt kaksi ja puoli vuotta Helsingissä. Se on kauiten, missä olen asunut kotikyläpahasen jälkeen. Ja Helsinki on ensimmäinen kaupunki, missä oikeasti tunsin heti olevani kotona ja ensimmäinen kerta, kun ajattelin "Täällä mä haluan asua, täältä ei ole pakko päästä pois".
Vielä samaisena vuonna, kun tänne muutin, ajattelin etten todellakaan halua missään Helsingissä asua. Kuvittelin helvetinkin jäätyvän aikaisemmin kuin, että raahaisin pienen omaisuuteni tänne ja kuvittelisin asuvani täällä mahdollisesti koko loppuelämäni.
Ja sitten kuitenkin oli ihan pakko päästä pois sieltä muualta, vähän korjata itseään ja pistää palaset paikoilleen. Eihän se haitannut, jos asuisin täällä vain hetken, sillä olihan muutkin kaupungit olleet vain sellaisia paikkoja, joissa etsin itseäni ja viivyn vain hetken, kunnes oikeasti tiedän mitä haluan tai missä haluan olla.
Olen aina kuvitellut olevani kauhean hitaasti lämpenevä (toisinaan sitä ihan oikeasti olenkin), sillä mitään muuta kaupunkia en ole tuntenut omakseni, kodikseni.
Mutta täällä on hyvä olla, tämä on koti. Ja en kadu hetkeäkään, että hyppäsin, sillä laskeutuminen oli niin helppoa ja ihanaa.
Ja sitä paitsi, Helsinki on aina kaunis, siitä ei pääse yli millään.
Vielä samaisena vuonna, kun tänne muutin, ajattelin etten todellakaan halua missään Helsingissä asua. Kuvittelin helvetinkin jäätyvän aikaisemmin kuin, että raahaisin pienen omaisuuteni tänne ja kuvittelisin asuvani täällä mahdollisesti koko loppuelämäni.
Ja sitten kuitenkin oli ihan pakko päästä pois sieltä muualta, vähän korjata itseään ja pistää palaset paikoilleen. Eihän se haitannut, jos asuisin täällä vain hetken, sillä olihan muutkin kaupungit olleet vain sellaisia paikkoja, joissa etsin itseäni ja viivyn vain hetken, kunnes oikeasti tiedän mitä haluan tai missä haluan olla.
Olen aina kuvitellut olevani kauhean hitaasti lämpenevä (toisinaan sitä ihan oikeasti olenkin), sillä mitään muuta kaupunkia en ole tuntenut omakseni, kodikseni.
Mutta täällä on hyvä olla, tämä on koti. Ja en kadu hetkeäkään, että hyppäsin, sillä laskeutuminen oli niin helppoa ja ihanaa.
Ja sitä paitsi, Helsinki on aina kaunis, siitä ei pääse yli millään.
tiistai 2. joulukuuta 2014
Kalatehdas
Jotenkin tuntuu, että tämä vuosi on mennyt kamalan kiireesti ohi. Niin, ettei ole edes kaikkea sisäistänyt. Ei ole jotenkaan pystynyt sisäistämään, sillä jo yksinkertaisesti pelkkä selviytyminen on ollut hankalaa.
Mutta sitä selviydyttiin. Vuoden 2013 kesästä lähtien, olen enemmän tai vähemmän selviytynyt, välillä jopa niin, että olen luullut voivani jo paljon paremmin. Kunnes sitten tulee taas takapakkia ja eletään niitä samoja tunteita uudestaan. Mutta paljon edistystä on tullut. Viime talvena painoin vähimmillään pikkuruiset neljäkymmentäkaksi ja kävin vaa'alla ainakin kahdesti päivässä, joka päivä. Nyt en edes muista milloin olen saanut päähäni punnita itseni ja tunnen itseni terveemmäksi ja jopa kauniimmaksi kuin aikoihin.
Valmistuin vihdoin kesällä ympäristösuunnittelijaksi, vaikka se vuosi sitten tuntui naurettavan typerältä haaveelta. Ja sain opinnäytetyöstä nelosen! Vaikka töitä en ole vielä onnistunut saamaan, olen saanut tehdä työkokeilua, jossa tunnen oikeasti olevani avuksi.
Olen myös nyt päättänyt, etten enää leimaa itseäni masennuksen uhriksi. Tiedän parantumisen vievän aikaa, mutta se, että saan tehdä asioita, joista pidän ja tunnen itseni tärkeäksi ja suureksi avuksi, on myös paras lääke itselleni.
Yritän enemmän muistaa sen asian, vaikka lähinnä oman mieleni on pistänyt matalaksi iänikuiset vatsakivut, jotka eivät tunnu helpottuvan millään ja jos en kärsi vatsakrampeista, migreeni yllättää. Ja senkin takana on varmaan särkylääkecocktailini, jota joudun syömään useina päivinä useamman viikon ajan. Mutta on vaikea pysytellä iloisena ja aurinkoisena, kun ei pääse krampeiltaan kävelemään. Mutta koitan parhaani tässäkin asiassa!
Ehkä vielä Suomikin ymmärtää jättää typerät kellojen siirtelyt tulevaisuudessa, sillä ymmärsin tänään suuren väsymykseni syyn. Minulla kesti kauemmin kuin yleensä, tottua kellojen siirtelyyn. Vaikka se ajatus tuntui kivalta (että saa nukkua pidempään), ei kehoni ollut samaa mieltä ja päätti heittää kamalimmat väsymykset ikinä. Vielä en ole ihan selviytynyt, mutta tässäkin asiassa olen voitolla!
En lopulta muista tästä vuodesta kovinkaan monia asioita, sillä kuljin omalle verkkaiselle tahdilleni sellaista formulakuskin elämää. Mutta muistelen lämmöllä Brysselin reissua ja matkaa Tukholmaan, sillä sain viettää aikaani ihanan ihmisen kanssa ja ei sille voi kuin hymyillä. Eikä ihastumiseni viime tammikuussa hakattuun tatuointiin ole hälvennyt, vaikka uutta tullaan hakkaamaan ihooni melkein sen vuosipäivänä.
Mutta sitä selviydyttiin. Vuoden 2013 kesästä lähtien, olen enemmän tai vähemmän selviytynyt, välillä jopa niin, että olen luullut voivani jo paljon paremmin. Kunnes sitten tulee taas takapakkia ja eletään niitä samoja tunteita uudestaan. Mutta paljon edistystä on tullut. Viime talvena painoin vähimmillään pikkuruiset neljäkymmentäkaksi ja kävin vaa'alla ainakin kahdesti päivässä, joka päivä. Nyt en edes muista milloin olen saanut päähäni punnita itseni ja tunnen itseni terveemmäksi ja jopa kauniimmaksi kuin aikoihin.
Valmistuin vihdoin kesällä ympäristösuunnittelijaksi, vaikka se vuosi sitten tuntui naurettavan typerältä haaveelta. Ja sain opinnäytetyöstä nelosen! Vaikka töitä en ole vielä onnistunut saamaan, olen saanut tehdä työkokeilua, jossa tunnen oikeasti olevani avuksi.
Olen myös nyt päättänyt, etten enää leimaa itseäni masennuksen uhriksi. Tiedän parantumisen vievän aikaa, mutta se, että saan tehdä asioita, joista pidän ja tunnen itseni tärkeäksi ja suureksi avuksi, on myös paras lääke itselleni.
Yritän enemmän muistaa sen asian, vaikka lähinnä oman mieleni on pistänyt matalaksi iänikuiset vatsakivut, jotka eivät tunnu helpottuvan millään ja jos en kärsi vatsakrampeista, migreeni yllättää. Ja senkin takana on varmaan särkylääkecocktailini, jota joudun syömään useina päivinä useamman viikon ajan. Mutta on vaikea pysytellä iloisena ja aurinkoisena, kun ei pääse krampeiltaan kävelemään. Mutta koitan parhaani tässäkin asiassa!
Ehkä vielä Suomikin ymmärtää jättää typerät kellojen siirtelyt tulevaisuudessa, sillä ymmärsin tänään suuren väsymykseni syyn. Minulla kesti kauemmin kuin yleensä, tottua kellojen siirtelyyn. Vaikka se ajatus tuntui kivalta (että saa nukkua pidempään), ei kehoni ollut samaa mieltä ja päätti heittää kamalimmat väsymykset ikinä. Vielä en ole ihan selviytynyt, mutta tässäkin asiassa olen voitolla!
En lopulta muista tästä vuodesta kovinkaan monia asioita, sillä kuljin omalle verkkaiselle tahdilleni sellaista formulakuskin elämää. Mutta muistelen lämmöllä Brysselin reissua ja matkaa Tukholmaan, sillä sain viettää aikaani ihanan ihmisen kanssa ja ei sille voi kuin hymyillä. Eikä ihastumiseni viime tammikuussa hakattuun tatuointiin ole hälvennyt, vaikka uutta tullaan hakkaamaan ihooni melkein sen vuosipäivänä.
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
Alison
Uusi tatuiointi. Sen haluaisin.
Olen pyöritellyt ideaa päässä jo lähemmäs vuoden ja nyt se vihdoin on muodostunut päässäni sellaiseksi, minkä käsivarteeni haluaisin.
Se jatkaisi omaa lintuteemaani, sillä yksinkertaiseksi rakastan lintuja. Ja tällä kertaa haluaisin suunnitella sen itse, aivan kuten ensimmäisen tatuointini. Vaikka toki toinen tatuointini suunniteltiin täydellisesti (ja täydelliseksi) pelkkien omien puheideni perusteella. Mutta jotenkin haluaisin tähän myös omaa kädenjälkeäni.
Sitten kun sen olen ihooni saanut, ei olisi oikeastaan kuin ehkä yksi toinen tatuointi tämän lisäksi.
Olen pyöritellyt ideaa päässä jo lähemmäs vuoden ja nyt se vihdoin on muodostunut päässäni sellaiseksi, minkä käsivarteeni haluaisin.
Se jatkaisi omaa lintuteemaani, sillä yksinkertaiseksi rakastan lintuja. Ja tällä kertaa haluaisin suunnitella sen itse, aivan kuten ensimmäisen tatuointini. Vaikka toki toinen tatuointini suunniteltiin täydellisesti (ja täydelliseksi) pelkkien omien puheideni perusteella. Mutta jotenkin haluaisin tähän myös omaa kädenjälkeäni.
Sitten kun sen olen ihooni saanut, ei olisi oikeastaan kuin ehkä yksi toinen tatuointi tämän lisäksi.
Machine Gun
Tällä hetkellä tunnen itseni terveemmäksi kuin aikoihin, vaikka viime viikot olen lähinnä maannut sängyssä ja syönyt kasapäin särkylääkkeitä ja vain kipuillut (ja kironnut kipuja).
Noin vuosi sitten kärsin paljonkin syömiseni kanssa ja sen ajatuksen, että pitäisi olla tietyn kokoinen ja näköinen. Alimmillaan painoin neljäkymmentäkaksi kiloa ja vaikka se oli hälyttävän vähän, peilikuva näytti aivan muulta kuin mitä numerot antoivat itselle ymmärtää. Olin tyytyväinen lukuihin, mutta en peilikuvaani, sillä vaikka kuinka toiset sanoivat minun olevan pieni ja hoikka, oli peilissä katsoessa tuolla ja tuolla ylimääräistä ja reidet on liian isot ja kamalat ja olen lihava. Salaa olisin halunnut painaa vielä vähemmän, sillä ihan varmasti peilikuvakin olisi näyttänyt paremmalta.
Nyt kuusi, melkein seitsemän, kiloa painavampana, peilikuva näyttää paremmalta kuin aikoihin. En ajattele ruoasta enää samalla tavalla kuin vuosi sitten, vaikka välillä oma keho vain menee lakkoon syömisen suhteen enkä saa mitään alas, eikä tee mitään mieli, vaikka vatsaan koskisi kovasta nälästä. Mutta kaikesta siitä huolimatta niitä päiviä on huomattavasti vähemmän kuin ennen. Eikä itsensä punnitus ole enää välttämätöntä, paino ei pyöri mielessä koko ajan.
Ja tiedän, etten varmasti koskaan pääse täysin sinuiksi itseni kanssa, sillä olen edennyt tämän asian kanssa, kuin olisin vuoristoradassa.
Mutta nyt tuntuu hyvältä, näyttää hyvältä ja se on varmasti pääasia. Haluan muistaa tämän, sillä sitten kun huomaan ajatellevani toisin, voin palata ajatuksiini nyt. Ja huomata, etten oikeasti ole ollut silloin onnellinen, kun olen painanu vähemmän.
Noin vuosi sitten kärsin paljonkin syömiseni kanssa ja sen ajatuksen, että pitäisi olla tietyn kokoinen ja näköinen. Alimmillaan painoin neljäkymmentäkaksi kiloa ja vaikka se oli hälyttävän vähän, peilikuva näytti aivan muulta kuin mitä numerot antoivat itselle ymmärtää. Olin tyytyväinen lukuihin, mutta en peilikuvaani, sillä vaikka kuinka toiset sanoivat minun olevan pieni ja hoikka, oli peilissä katsoessa tuolla ja tuolla ylimääräistä ja reidet on liian isot ja kamalat ja olen lihava. Salaa olisin halunnut painaa vielä vähemmän, sillä ihan varmasti peilikuvakin olisi näyttänyt paremmalta.
Nyt kuusi, melkein seitsemän, kiloa painavampana, peilikuva näyttää paremmalta kuin aikoihin. En ajattele ruoasta enää samalla tavalla kuin vuosi sitten, vaikka välillä oma keho vain menee lakkoon syömisen suhteen enkä saa mitään alas, eikä tee mitään mieli, vaikka vatsaan koskisi kovasta nälästä. Mutta kaikesta siitä huolimatta niitä päiviä on huomattavasti vähemmän kuin ennen. Eikä itsensä punnitus ole enää välttämätöntä, paino ei pyöri mielessä koko ajan.
Ja tiedän, etten varmasti koskaan pääse täysin sinuiksi itseni kanssa, sillä olen edennyt tämän asian kanssa, kuin olisin vuoristoradassa.
Mutta nyt tuntuu hyvältä, näyttää hyvältä ja se on varmasti pääasia. Haluan muistaa tämän, sillä sitten kun huomaan ajatellevani toisin, voin palata ajatuksiini nyt. Ja huomata, etten oikeasti ole ollut silloin onnellinen, kun olen painanu vähemmän.
tiistai 7. lokakuuta 2014
When Night is Almost Done
Taas on elämääni hiipinyt syysväsymys.
Juuri sellainen kamala väsymys, joka vaatii useita kuppeja kahvia päivässä ja unilääkettä iltaisin. Sellainen kamala väsymys, joka menee yliväsymykseen, että iltaisin sänkyyn mennessä on niin väsynyt, ettei yksinkertaisesti pysty enää nukahtamaan.
Nyt jotenkin rakastaisin sitä, jos saisin nukkua sellaiset virkistävät yöunet.
On turha haaveilla mistään pyöräilystä töihin, kun illalla meinaa nukahtaa tankoon.
Juuri sellainen kamala väsymys, joka vaatii useita kuppeja kahvia päivässä ja unilääkettä iltaisin. Sellainen kamala väsymys, joka menee yliväsymykseen, että iltaisin sänkyyn mennessä on niin väsynyt, ettei yksinkertaisesti pysty enää nukahtamaan.
Nyt jotenkin rakastaisin sitä, jos saisin nukkua sellaiset virkistävät yöunet.
On turha haaveilla mistään pyöräilystä töihin, kun illalla meinaa nukahtaa tankoon.
maanantai 6. lokakuuta 2014
Wake Me Up
Meni lähemmäs seitsemän vuotta, kun tajusin miten ihmissuhteet toimivat.
Jos olisin tiennyt silloin seitsemisen vuotta sitten, että kaikki se mitä omissa ihmissuhteissani tapahtui, johtui vain kasvamisesta ja kuului vain yksinkertaisesti elämään, olisin ehkä kärsinyt vähemmän.
Silloin siinä naivissa mielessäni ajattelin, että ne ystävät, jotka silloin elämässäni olivat, pysyisivät sellaisina koko elämäni ajan. Että vielä vanhoina naureskelisimme typerille jutuille, että hymy olisi aina herkässä.
Jostain syystä en vain suostunut hyväksymään, että jos minä itse kasvan ihmisenä ja muutun, ystävyyssuhteeni eivät muuttuisi tai kasvaisi tai siinä sivussa, katoaisi. Pidin väkisin kiinni sellaisesta, joka oli menossa ihan eri suuntaan kuin minä itse. Ja jos ei suostu hyväksymään tai laskemaan irti, satuttaa itseään aivan hemmetin paljon.
En vain polttanut sormiani vaan taisin polttaa koko ihoni karrelle. Mutta ilman sitä koko tapahtumaa, ilman sitä että osasin avata suuni ja kertoa, etten hyväksy itseni ylikävelemistä, en ehkä vieläkään osaisi vaatia itselleni kunnioitusta ja tasavertaisuutta. Ja vaikka se vaatikin joidenkin ihmissuhteiden irtaantumista ja säilyneiden ihmissuhteiden muuttumista erilaiseksi, osaan vihdoin hyväksyä tapahtuneen ja ymmärrän, että sellaista se toisinaan on.
En osannut ajatella silloin kahdeksantoistavuotiaana, että tietenkin jotkut ystävyyssuhteet säilyvät läpi elämän, jotkut ihmiset ovat siinä vain sen hetken ja toisten kanssa vain ei ikinä tule toimeen ja toiset löytää sitten uudestaan myöhemmin. Miksi vaadin ystävyysuhteiltani ikuista kestävyyttä, kun parisuhteelta en sitä välttämättä vaadi?
Minkään päättyneen parisuhteen jälkeen en ole kärsinyt niin kovista kasvukivuista, kuin menetettyjen ystävien, vaikka jonkinlaisia sydänsuruja olisikin ollut. Mutta onhan ystävyys kuitenkin ihmissuhde, eikä oikeastaan yhtään sen erikoisempi kuin parisuhdekaan.
Sitten vain sen ymmärsin, että ystävät ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin ihmiset elämässäni. Että, miksen antaisi heidän kasvaa minusta erilleen, jos hyväksyn sen parisuhteiltani.
Ja sitten helpotti, ymmärsin, enkä ole kärsinyt ystävien suhteen samalla tavalla kuin silloin vuosia aikaisemmin.
Tajusin, että ihmiset kasvavat erilleen toisinaan ja se on ihan okei. Ettei oikeastaan minussa se vika ole, jos jotkut ihmiset liukuvat pois elämästäni. Osaan olla onnellinen niistä hetkistä, jotka sain kokea.
Hyväksyin myös sen, että kaikki ihmissuhteet eivät ole samanlaisia. Että ihan kaikille ystäville ei tarvitse pystyä kertomaan ihan kaikkea. Enkä enää vaadi jokaiselta ihmissuhteeltani samankaltaisuutta, koska kukaan ystäväni ei ole minun kanssa samanlainen, joten miksi sitten vaatisin jokaiselta ystävyyssuhteeltani samankaltaisuutta, sillä he eivät edes keskenään ole samanlaisia.
Ja ehkä sitten löysin sen zenin.
Jos olisin tiennyt silloin seitsemisen vuotta sitten, että kaikki se mitä omissa ihmissuhteissani tapahtui, johtui vain kasvamisesta ja kuului vain yksinkertaisesti elämään, olisin ehkä kärsinyt vähemmän.
Silloin siinä naivissa mielessäni ajattelin, että ne ystävät, jotka silloin elämässäni olivat, pysyisivät sellaisina koko elämäni ajan. Että vielä vanhoina naureskelisimme typerille jutuille, että hymy olisi aina herkässä.
Jostain syystä en vain suostunut hyväksymään, että jos minä itse kasvan ihmisenä ja muutun, ystävyyssuhteeni eivät muuttuisi tai kasvaisi tai siinä sivussa, katoaisi. Pidin väkisin kiinni sellaisesta, joka oli menossa ihan eri suuntaan kuin minä itse. Ja jos ei suostu hyväksymään tai laskemaan irti, satuttaa itseään aivan hemmetin paljon.
En vain polttanut sormiani vaan taisin polttaa koko ihoni karrelle. Mutta ilman sitä koko tapahtumaa, ilman sitä että osasin avata suuni ja kertoa, etten hyväksy itseni ylikävelemistä, en ehkä vieläkään osaisi vaatia itselleni kunnioitusta ja tasavertaisuutta. Ja vaikka se vaatikin joidenkin ihmissuhteiden irtaantumista ja säilyneiden ihmissuhteiden muuttumista erilaiseksi, osaan vihdoin hyväksyä tapahtuneen ja ymmärrän, että sellaista se toisinaan on.
En osannut ajatella silloin kahdeksantoistavuotiaana, että tietenkin jotkut ystävyyssuhteet säilyvät läpi elämän, jotkut ihmiset ovat siinä vain sen hetken ja toisten kanssa vain ei ikinä tule toimeen ja toiset löytää sitten uudestaan myöhemmin. Miksi vaadin ystävyysuhteiltani ikuista kestävyyttä, kun parisuhteelta en sitä välttämättä vaadi?
Minkään päättyneen parisuhteen jälkeen en ole kärsinyt niin kovista kasvukivuista, kuin menetettyjen ystävien, vaikka jonkinlaisia sydänsuruja olisikin ollut. Mutta onhan ystävyys kuitenkin ihmissuhde, eikä oikeastaan yhtään sen erikoisempi kuin parisuhdekaan.
Sitten vain sen ymmärsin, että ystävät ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin ihmiset elämässäni. Että, miksen antaisi heidän kasvaa minusta erilleen, jos hyväksyn sen parisuhteiltani.
Ja sitten helpotti, ymmärsin, enkä ole kärsinyt ystävien suhteen samalla tavalla kuin silloin vuosia aikaisemmin.
Tajusin, että ihmiset kasvavat erilleen toisinaan ja se on ihan okei. Ettei oikeastaan minussa se vika ole, jos jotkut ihmiset liukuvat pois elämästäni. Osaan olla onnellinen niistä hetkistä, jotka sain kokea.
Hyväksyin myös sen, että kaikki ihmissuhteet eivät ole samanlaisia. Että ihan kaikille ystäville ei tarvitse pystyä kertomaan ihan kaikkea. Enkä enää vaadi jokaiselta ihmissuhteeltani samankaltaisuutta, koska kukaan ystäväni ei ole minun kanssa samanlainen, joten miksi sitten vaatisin jokaiselta ystävyyssuhteeltani samankaltaisuutta, sillä he eivät edes keskenään ole samanlaisia.
Ja ehkä sitten löysin sen zenin.
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Endless Sleeper
Itselle ikuisuudelta tuntuneen (noin kolme kuukautta) tekemättömyys päättyy tänään, sillä aloitan työkokeilun.
Taistelua tämän eteen piti tehdä, sillä TE-toimiston mielestä kolmen kuukauden tekemättömyys ja työttömyys on lyhyt aika, ja olisi vain parempi, että pysynkin työttömänä enkä löydä mitään työnkaltaista.
TE-toimisto odottaa, että jokainen työtön päätyisikin pitkäaikaistyöttömäksi, ja että oman mielen virkistyminen edes joillakin työnkaltaisilla asioilla, on vain turhaa. Parempi myös siis syrjäytyä ja tyytyä pieneen työttömyystukeen, sillä ilmeisesti sitten haluavat seuraavalla kerralla haukkua sinut patalaiskaksi paskiaiseksi, joka ei saa mitään aikaan.
Jotenkin koko usko kyseiseen laitokseen on mennyt, sillä olen saanut niin monet ohjeet (jotka ovat osoittautuneet toisella virkailijalla vääräksi) ja tämä sitten on omaa syytäni, että noudatan heiltä saamia ohjeita.
Turhauttaa ja ärsyttää.
Mutta on ihanaa, että omalla taistelulla ja vahvalla tahdolla, sain tämänkin työkokeilun puskettua läpi.
Taistelua tämän eteen piti tehdä, sillä TE-toimiston mielestä kolmen kuukauden tekemättömyys ja työttömyys on lyhyt aika, ja olisi vain parempi, että pysynkin työttömänä enkä löydä mitään työnkaltaista.
TE-toimisto odottaa, että jokainen työtön päätyisikin pitkäaikaistyöttömäksi, ja että oman mielen virkistyminen edes joillakin työnkaltaisilla asioilla, on vain turhaa. Parempi myös siis syrjäytyä ja tyytyä pieneen työttömyystukeen, sillä ilmeisesti sitten haluavat seuraavalla kerralla haukkua sinut patalaiskaksi paskiaiseksi, joka ei saa mitään aikaan.
Jotenkin koko usko kyseiseen laitokseen on mennyt, sillä olen saanut niin monet ohjeet (jotka ovat osoittautuneet toisella virkailijalla vääräksi) ja tämä sitten on omaa syytäni, että noudatan heiltä saamia ohjeita.
Turhauttaa ja ärsyttää.
Mutta on ihanaa, että omalla taistelulla ja vahvalla tahdolla, sain tämänkin työkokeilun puskettua läpi.
tiistai 30. syyskuuta 2014
Shake It Out
Välillä on näitä päiviä, kun oikeasti tuntuu todella hyvältä. Aivan pienet yksinkertaiset asiat kuten: tehdä ruokaa, lukea, kuunnella musiikkia, kannustaa toista, auttaa toista.
Eikä yksinkertaisesti silloin voi olla surullinen, kun aurinko jaksaa vielä syksyllä lämmittää, aivan kuin kesä haluaisi pitää otteessaan.
Ja tällaisina päivinä tuntuu, että asioilla on oikeasti tapana järjestyä, että kyllä tämä tästä, parempaan. Ainakin jossain vaiheessa, ja oikeasti asiat voisivat olla vielä huonommin.
Silti jotenkin tuntuu, että tekisi mieli itkeä. Ehkä onnesta. Sillä lopulta, kaikki on enemmän kuin hyvin, vaikka jossain onkin aivan pienen pieni särö, jota välillä vähän kirpaisee. Mutta sitten on oikea aika laittaa laastaria ja hymyillä entistä enemmän.
Sillä ympärillä on rakkaita ihmisiä, joiden hymyt on ihania ja halaukset lämmittäviä.
Eikä yksinkertaisesti silloin voi olla surullinen, kun aurinko jaksaa vielä syksyllä lämmittää, aivan kuin kesä haluaisi pitää otteessaan.
Ja tällaisina päivinä tuntuu, että asioilla on oikeasti tapana järjestyä, että kyllä tämä tästä, parempaan. Ainakin jossain vaiheessa, ja oikeasti asiat voisivat olla vielä huonommin.
Silti jotenkin tuntuu, että tekisi mieli itkeä. Ehkä onnesta. Sillä lopulta, kaikki on enemmän kuin hyvin, vaikka jossain onkin aivan pienen pieni särö, jota välillä vähän kirpaisee. Mutta sitten on oikea aika laittaa laastaria ja hymyillä entistä enemmän.
Sillä ympärillä on rakkaita ihmisiä, joiden hymyt on ihania ja halaukset lämmittäviä.
torstai 4. syyskuuta 2014
Step
Syksy on tullut. Samalla kylmyys. Eikä kaakeliuunikaan tuo iloa, sillä jostain syystä tuli hiipuu siellä olemattomiin.
Mutta onneksi voi vuorautua peiton alle, katsoa hömppää ja pukea vielä ihan varmuuden vuoksi neuletakin kaveriksi, sillä kylmyys hiipii hiljalleen ytimeen.
Mikäs tässä on viettää päiviään, kun töistäkään ei ole kuulunut mitään. Voisi oikeasti hiljalleen kuulua. Tällainen elämä ei pitkällä tähtäimellä sovi minulle.
Mutta onneksi voi vuorautua peiton alle, katsoa hömppää ja pukea vielä ihan varmuuden vuoksi neuletakin kaveriksi, sillä kylmyys hiipii hiljalleen ytimeen.
Mikäs tässä on viettää päiviään, kun töistäkään ei ole kuulunut mitään. Voisi oikeasti hiljalleen kuulua. Tällainen elämä ei pitkällä tähtäimellä sovi minulle.
perjantai 18. heinäkuuta 2014
Kun on täyttänyt ja hakenut seitsemää työpaikkaa ei voi olla muuta kuin väsynyt. Jotenkin tuntuu, että kaikkiin myyjän paikkoihin haetaan kauniita maalattuja naisia, joilla on suorat valkoiset hampaat ja järkyttävä povi.
No ainakaan yrittänyttä ei laiteta. Ainakin kovin epätoivoinen alan olemaan.
Välillä tuntuu, että olisi liikaa pyydetty, että saisin sellaisen työn missä viihdyn. Vaikka ei sen niin pitäisi edes mennä.
Mutta kai vain eteenpäin.
No ainakaan yrittänyttä ei laiteta. Ainakin kovin epätoivoinen alan olemaan.
Välillä tuntuu, että olisi liikaa pyydetty, että saisin sellaisen työn missä viihdyn. Vaikka ei sen niin pitäisi edes mennä.
Mutta kai vain eteenpäin.
keskiviikko 16. heinäkuuta 2014
Olen alkanut hiljalleen miettiä mitä haluaisin joululahjaksi. Koska en ole moneen vuoteen oikein keksinyt mitä tarvitsisin, keksin jo muutaman ihan oikean käyttökelpoisen joululahjan.
Jostain syystä haluaisin Marimekon teekannun. Sen ihanan Oiva/Siirtolapuutarha-teekannun ja sitten vieraat eivät joisi täällä mitään muuta, kuin laadukkaita teelaatuja hienosta kannusta. Poikaystäväni tosin tulee luultavasti vastustamaan tätä (niin kyllä ihan varmasti mietit siellä, että miksi ylipäätään tarvitaan teekannu ja juuri Marimekkoa, vastaan yksinkertaisesti: Siksi koska se on kaunis).
Olen jo hiljalleen havahtunut, että hitsi, tarvittaisiin oikeasti hyviä käsipyyhkeitä. Monesta nykyisestä käsipyyhkeestä alkaa mennä pidikkeet ja ne alkavat kauhtua. Eikä oikeastaan olisi pahitteeksi hommata ihan yksinkertaisia pidikkeitä pyyhkeille (ripustinnipsuja ne taitaa olla). On jotenkin kamalan hankalaa (oikeasti en vain jaksa nähdä vaivaa) ommella jokaiseen käsipyyhkeeseen erilliset koukut. Jos olisi niitä erillisiä pidikkeitä, niin tämäkin ongelma olisi entinen ongelma.
Tietenkin voisin taas jälleen yrittää saada vanhemmiltani rahaa joululahjaksi, uuteen tatuointiin. Tosin jotenkin tuntuu, ettei rahaa tipu, jos sanon syyksi tatuoinnin. Mutta niin, uusi tatuointi on tässä jokatapauksessa mielessä ja siihen ehkä haluaisin taas hiukan säästää rahaa.
Jostain syystä haluaisin Marimekon teekannun. Sen ihanan Oiva/Siirtolapuutarha-teekannun ja sitten vieraat eivät joisi täällä mitään muuta, kuin laadukkaita teelaatuja hienosta kannusta. Poikaystäväni tosin tulee luultavasti vastustamaan tätä (niin kyllä ihan varmasti mietit siellä, että miksi ylipäätään tarvitaan teekannu ja juuri Marimekkoa, vastaan yksinkertaisesti: Siksi koska se on kaunis).
Olen jo hiljalleen havahtunut, että hitsi, tarvittaisiin oikeasti hyviä käsipyyhkeitä. Monesta nykyisestä käsipyyhkeestä alkaa mennä pidikkeet ja ne alkavat kauhtua. Eikä oikeastaan olisi pahitteeksi hommata ihan yksinkertaisia pidikkeitä pyyhkeille (ripustinnipsuja ne taitaa olla). On jotenkin kamalan hankalaa (oikeasti en vain jaksa nähdä vaivaa) ommella jokaiseen käsipyyhkeeseen erilliset koukut. Jos olisi niitä erillisiä pidikkeitä, niin tämäkin ongelma olisi entinen ongelma.
Tietenkin voisin taas jälleen yrittää saada vanhemmiltani rahaa joululahjaksi, uuteen tatuointiin. Tosin jotenkin tuntuu, ettei rahaa tipu, jos sanon syyksi tatuoinnin. Mutta niin, uusi tatuointi on tässä jokatapauksessa mielessä ja siihen ehkä haluaisin taas hiukan säästää rahaa.
maanantai 14. heinäkuuta 2014
Nyt kun olen sairastanut enemmän tai vähemmän reilun viikon, alkaa jo hiljalleen ärsyttää.
Olen näyttänyt ainakin viikon järkyttävältä zombielta, enkä ole voinut astua ulos ollenkaan. Hiljalleen tekisi mieli näyttää ihka oikealta ihmiseltä ja astua ulos ja tuntea auringon lämpö iholla.
Ehkä vielä tyydyn kohtalooni ja juon ties kuinka monetta kuppia inkivääriteetä ja uppouduin kirjan pariin, kunnes nukahdan.
Olen näyttänyt ainakin viikon järkyttävältä zombielta, enkä ole voinut astua ulos ollenkaan. Hiljalleen tekisi mieli näyttää ihka oikealta ihmiseltä ja astua ulos ja tuntea auringon lämpö iholla.
Ehkä vielä tyydyn kohtalooni ja juon ties kuinka monetta kuppia inkivääriteetä ja uppouduin kirjan pariin, kunnes nukahdan.
maanantai 7. heinäkuuta 2014
Yritän tässä epätoivoisesti herätellä mielenkiintoani kuvajournalismin historiaan, mutta kun kirja, josta essee pitäisi tehdä, on niin puuduttava ja pohjautuu enemmänkin keksijöiden mietteisiin ja ihmepohdiskeluihin, on siitä vaikea oikein innostua. Vain kerran aikaisemmin on ollut yhtä typerä kirja edessäni, ja se liittyi esimiesjohtamiseen ja kyseisessä sontakasassa puhuttiin johtajien viinin juomisesta Kalifornian auringon alla. Sarasteen kirjassa lähtökohta on melkein sama, mutta lähinnä viinittely on korvattu kahvittelulla ja sijoittuu 1700-luvun Ranskaan, missä keksijät pohtivat ja angtaavat ja ovat epäluuloisia toisiaan kohtaan.
Minä en kaipaa kirjalta mitään elävöittämisyrityksiä. Yritä siitä sitten kaiken, anteeksi nyt vain, paskan seasta löytää ne oikeasti kuvajournalismia innostaneet asiat. Minua ei valitettavasti kiinnosta jokaisen tiedemihen yritykset luoda tuo ihmelaatikko, camera obscura, tai millaiset lähtökohdat heillä oli ja milloin heidän tiedemiespartneri kuoli ja jäädytti useammaksi vuodeksi koko valokuvan kehittämisen.
Minua kiinnostaa fakta sinänsä. Ei nämä ihmiset, jotka valokuvauksen mahdollistivat. Ehkä sitten olen houkka, mutta en vain sitten mahda sille mitään. Lukisin näiden ihmisten elämästä, jos se kiinnostaisi. Tällä hetkellä minua vain kiinnostaa kuvajournalismin historia, pelkkä historia, ilman mitään kertomuksen aineksia.
Minä en kaipaa kirjalta mitään elävöittämisyrityksiä. Yritä siitä sitten kaiken, anteeksi nyt vain, paskan seasta löytää ne oikeasti kuvajournalismia innostaneet asiat. Minua ei valitettavasti kiinnosta jokaisen tiedemihen yritykset luoda tuo ihmelaatikko, camera obscura, tai millaiset lähtökohdat heillä oli ja milloin heidän tiedemiespartneri kuoli ja jäädytti useammaksi vuodeksi koko valokuvan kehittämisen.
Minua kiinnostaa fakta sinänsä. Ei nämä ihmiset, jotka valokuvauksen mahdollistivat. Ehkä sitten olen houkka, mutta en vain sitten mahda sille mitään. Lukisin näiden ihmisten elämästä, jos se kiinnostaisi. Tällä hetkellä minua vain kiinnostaa kuvajournalismin historia, pelkkä historia, ilman mitään kertomuksen aineksia.
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Kohta ranskan kesäkurssi on täysin plakkarissa ja visuaalisen viestinnän essee pyörii turhan paljon mielessäni, joten kai sen kimppuun on ihan pian ryhdyttävä.
Ja siinä se sitten olisi. Viimeiset kurssini kestävän kehityksen tutkintooni. Sitten minusta kai ihan oikeasti tulee Ympäristösuunnittelija. Tähän todellisuuteen olen hiljalleen herännyt ja alkanut etsiä ihan oikeita töitä.
Harmikseni kaikki omaan alaani liittyvät mukavat työt, ovat kiven alla (tai niitä ei ole lainkaan). Edes niitä ikävämpiä oman alan töitä ei juuri ole missään.
Jos en saa oman alani töitä, voin kyllä tehdä muutakin, mutta ihan kaikkeen en ryhdy. En halua enää notkua puhelimen toisessa päässä ja kuulla kuinka asiakkaat haukkuvat minut lyttyyn. Ihan niin vahva en enää ole. Olen kuunnellut haukkumista tarpeeksi (yli kahden vuoden ajan, kahden eri firman alaisuudessa) ja niitä töitä en enää etsi, vaikka kuinka minulla olisi siitä kokemusta. Viime kesä sen todisti ja antoi viimeisen naulan siihen arkkuun.
En tiedä, onko mukavan työn (sellaisen josta oikeasti nauttii ja joka ei syö mielenterveyttä) löytäminen liian paljon vaadittu?
Ja siinä se sitten olisi. Viimeiset kurssini kestävän kehityksen tutkintooni. Sitten minusta kai ihan oikeasti tulee Ympäristösuunnittelija. Tähän todellisuuteen olen hiljalleen herännyt ja alkanut etsiä ihan oikeita töitä.
Harmikseni kaikki omaan alaani liittyvät mukavat työt, ovat kiven alla (tai niitä ei ole lainkaan). Edes niitä ikävämpiä oman alan töitä ei juuri ole missään.
Jos en saa oman alani töitä, voin kyllä tehdä muutakin, mutta ihan kaikkeen en ryhdy. En halua enää notkua puhelimen toisessa päässä ja kuulla kuinka asiakkaat haukkuvat minut lyttyyn. Ihan niin vahva en enää ole. Olen kuunnellut haukkumista tarpeeksi (yli kahden vuoden ajan, kahden eri firman alaisuudessa) ja niitä töitä en enää etsi, vaikka kuinka minulla olisi siitä kokemusta. Viime kesä sen todisti ja antoi viimeisen naulan siihen arkkuun.
En tiedä, onko mukavan työn (sellaisen josta oikeasti nauttii ja joka ei syö mielenterveyttä) löytäminen liian paljon vaadittu?
torstai 26. kesäkuuta 2014
Kesä ei ole tänne saapunut lainkaan. Sisällä on pakko pukeutua villatakkiin ja villasukkiin ja jos oikeasti uskaltautuu ulos, on talvitakki parempi vaihtoehto kuin kesätakit.
Yht' äkkiä huomaan haaveilevani Marokosta ja sen lämmöstä. En tiedä onko ranskankurssilla ja siellä olevalla mielikuvituskirjoitelmalla Marokkoon mitään tekemistä asian kanssa, mutta hitto, Marokko ei kuulostaisi ollenkaan pahemmalta paikalta vierailla.
Nyt kun olen matkustamassa hyiselle itärajalle, on kai vaan pakko kaivaa kaapista ne paksuimmat villaneuleet esille, koska tämä mikään kesä ole! Olen varmasti syntynyt jonnekin aivan väärään maahan ja oikeasti minun pitäisi asua jossain Espanjan auringon alla ja olla kauniisti ruskettunut ja nauttia lämmöstä.
Yht' äkkiä huomaan haaveilevani Marokosta ja sen lämmöstä. En tiedä onko ranskankurssilla ja siellä olevalla mielikuvituskirjoitelmalla Marokkoon mitään tekemistä asian kanssa, mutta hitto, Marokko ei kuulostaisi ollenkaan pahemmalta paikalta vierailla.
Nyt kun olen matkustamassa hyiselle itärajalle, on kai vaan pakko kaivaa kaapista ne paksuimmat villaneuleet esille, koska tämä mikään kesä ole! Olen varmasti syntynyt jonnekin aivan väärään maahan ja oikeasti minun pitäisi asua jossain Espanjan auringon alla ja olla kauniisti ruskettunut ja nauttia lämmöstä.
keskiviikko 25. kesäkuuta 2014
Eilen tajusin olevani kamalan väsynyt ja poikki. Kaikki jännitys koulun suhteen purkautui eilen ja oli vain naurettavan suuri tarve vain itkeä. Eikä se tunne ole vieläkään oikein lähtenyt.
Tällä hetkellä en muuta haluaisi tehdä, kuin maata nurmikolla ja vain hengittää ja olla. Tiedän kuitenkin, että minun on pakko pusertaa pari ranskan tehtävää ja yksi essee. Sitten voin oikeasti ottaa hiukan rennommin.
Kyllä tämäkin tästä. On kai vain ensin noustava uudestaan satulaan ja pysyttävä siellä vielä hetki.
Tällä hetkellä en muuta haluaisi tehdä, kuin maata nurmikolla ja vain hengittää ja olla. Tiedän kuitenkin, että minun on pakko pusertaa pari ranskan tehtävää ja yksi essee. Sitten voin oikeasti ottaa hiukan rennommin.
Kyllä tämäkin tästä. On kai vain ensin noustava uudestaan satulaan ja pysyttävä siellä vielä hetki.
keskiviikko 18. kesäkuuta 2014
Harjoittelu päättyi ja opinnäytetyö valmistui, molemmat viime perjantaina. Enää ei tarvitse stressata niistä, mutta stressitöntä eloa saa odottaa vielä tovin.
Koko kesäkuu on ihan pian ohitse ja tuntuu, ettei hetkeäkään ole voinut hengähtää, koska kiire on imaissut mukaansa. Jossain vaiheessa tästäkin oravanpyörästä on pakko päästä, mutta se taitaa olla vaikeampaa, kuin osasin kuvitella.
Koko kesäkuu on ihan pian ohitse ja tuntuu, ettei hetkeäkään ole voinut hengähtää, koska kiire on imaissut mukaansa. Jossain vaiheessa tästäkin oravanpyörästä on pakko päästä, mutta se taitaa olla vaikeampaa, kuin osasin kuvitella.
tiistai 10. kesäkuuta 2014
Mitään muuta en tällä hetkellä kaipaa, kuin sitä stressitöntä hetkeä kesänurmella, kun taivas on sees ja sininen ja leikattu nurmikko tuoksuu kaikkialla. Eikä tarvitse miettiä mitään koulutehtäviä tai opparia.
Kesäkuulta on niin paljon odotettavaa, mutta siihen kaikken ihanan väliin mahtuu niin paljon kiirettä ja stressiä, että nytkin on vaikea vain pysähtyä ja päästä siitä tunteesta eroon. Enkä haluaisi ajatella Kunpa kesäkuu menisi jo ohi, sillä elämä ei ole sen arvoista, että odottaa sen menevän ohitse.
Tällä hetkellä vain tuntuu siltä, että ainoana hetkenä, jolloin oikeasti voin rentoutua ilman nalkuttavia Tämän kaiken rennosti ottamisen sijasta pitäisi oikeasti tehdä ranskaa, opparia, harjoitteluraporttia, visuaalisen viestinnän tehtäviä... ajatuksia.
Mutta kai se kiire tässä oikeasti helpottaa. Vielä, jos oikeasti jaksaisi puurtaa viimeiset pisteet opintorekisteriin. Sitten voisin ylpeänä kutsua itseäni Ympäristösuunnittelijaksi.
Kesäkuulta on niin paljon odotettavaa, mutta siihen kaikken ihanan väliin mahtuu niin paljon kiirettä ja stressiä, että nytkin on vaikea vain pysähtyä ja päästä siitä tunteesta eroon. Enkä haluaisi ajatella Kunpa kesäkuu menisi jo ohi, sillä elämä ei ole sen arvoista, että odottaa sen menevän ohitse.
Tällä hetkellä vain tuntuu siltä, että ainoana hetkenä, jolloin oikeasti voin rentoutua ilman nalkuttavia Tämän kaiken rennosti ottamisen sijasta pitäisi oikeasti tehdä ranskaa, opparia, harjoitteluraporttia, visuaalisen viestinnän tehtäviä... ajatuksia.
Mutta kai se kiire tässä oikeasti helpottaa. Vielä, jos oikeasti jaksaisi puurtaa viimeiset pisteet opintorekisteriin. Sitten voisin ylpeänä kutsua itseäni Ympäristösuunnittelijaksi.
maanantai 9. kesäkuuta 2014
Summer Nights
Täällä on kesä nyt. On ihana kävellä kaikkien vanhojen puutalojen ohi, sillä kaikkialla on sireenin tuoksu. Ja jos jotain rakastan, se on sireeni.
Ja askel askeleelta olen taas lähempänä valmistumistani kuin aikaisemmin.
Ja askel askeleelta olen taas lähempänä valmistumistani kuin aikaisemmin.
perjantai 30. toukokuuta 2014
Too Many Friends
Tämä muutto kyllästyttää jo nyt ja huomenna on virallinen muuttopäivä. Olen valmis heittämään mäkeen kaiken, koska miten tätä helvetin tavaraa on voinut kerääntyä näin paljon?
En varmasti enää tee mitään tämän eteen. Pakkailua ja purkamista on tullut jo ihan tarpeeksi riittämiin.
En varmasti enää tee mitään tämän eteen. Pakkailua ja purkamista on tullut jo ihan tarpeeksi riittämiin.
keskiviikko 21. toukokuuta 2014
Please Mr. Postman
Pienen romahduksen, epätoivon ja lukuisten "Mitä mä nyt teen elämälläni" -jälkeen, olen jälleen pelissä mukana.
Eipä siinä kauaa nokka tuhissut, kun sain selville etten olekaan sillä kesäkurssilla minne olin ilmoittautunut. Tosiaan epätoivon ja varman vakuuttelun jälkeen, etten ikinä valmistu, löysin kesäyliopistosta Visuaalisen viestinnän kesäkurssin. Ja nyt tämän koulun sekaannusten jälkeen, voin hyvällä tuurilla valmistua aikaisemmin mitä uskoinkaan. Kiitos tämän intensiivikurssin.
Ja olen hiukan epäuskoinen. Ihan vähän vain.
Stressi on suurta ja tuntuu, ettei pysty pysähtymään. Aivan kuin kaikki menisi kamalan nopeasti ja pitäisi singahdella sinne tänne. Tuntuu, että koko ajan vain tapahtuu ja pitää tehdä kaikkea ja olla kaikkialla.
Mutta uskon itseeni, ainakin yritän. Tätä singahtelua kestää vain nyt tämän toukokuu lopun (ja ehkä vielä kesäkuussakin). Yritin jäsennellä kaikki mitä pitää tehdä ja milloin aikatauluttamalla päiväni (eikä se kyllä helpottanut singahteluani), ehkä se tästä vielä rauhoittuu. Ainakin tämän päivän osalta olen ihan aikataulussa, vaikka en noussutkaan sängystä aikatauluun kirjoitetun kuusi viisitoista aikoihin.
Kaikki näyttää suhteellisen hyvältä. Ainakin tähän mennessä ja toivon, että aika ihan pikkaisen hidastuisi, ihan vähäsen vain.
Eipä siinä kauaa nokka tuhissut, kun sain selville etten olekaan sillä kesäkurssilla minne olin ilmoittautunut. Tosiaan epätoivon ja varman vakuuttelun jälkeen, etten ikinä valmistu, löysin kesäyliopistosta Visuaalisen viestinnän kesäkurssin. Ja nyt tämän koulun sekaannusten jälkeen, voin hyvällä tuurilla valmistua aikaisemmin mitä uskoinkaan. Kiitos tämän intensiivikurssin.
Ja olen hiukan epäuskoinen. Ihan vähän vain.
Stressi on suurta ja tuntuu, ettei pysty pysähtymään. Aivan kuin kaikki menisi kamalan nopeasti ja pitäisi singahdella sinne tänne. Tuntuu, että koko ajan vain tapahtuu ja pitää tehdä kaikkea ja olla kaikkialla.
Mutta uskon itseeni, ainakin yritän. Tätä singahtelua kestää vain nyt tämän toukokuu lopun (ja ehkä vielä kesäkuussakin). Yritin jäsennellä kaikki mitä pitää tehdä ja milloin aikatauluttamalla päiväni (eikä se kyllä helpottanut singahteluani), ehkä se tästä vielä rauhoittuu. Ainakin tämän päivän osalta olen ihan aikataulussa, vaikka en noussutkaan sängystä aikatauluun kirjoitetun kuusi viisitoista aikoihin.
Kaikki näyttää suhteellisen hyvältä. Ainakin tähän mennessä ja toivon, että aika ihan pikkaisen hidastuisi, ihan vähäsen vain.
maanantai 19. toukokuuta 2014
Toukokuu on mennyt kamalan nopeasti ja aivan kamalan hitaasti yhtäaikaa. Enää pari neljä viikkoa harjoittelua jäljellä, joista ensi viikko on kokonaan vapaa. Eli periaatteessa vain kolme viikkoa harjoittelua jäljellä ja sitten voin rauhassa keskittyä kesäopintoihini.
Tosin stressipäänsärky tässä alkoi, kun yhden kesäkurssin ilmoittatumisen kanssa näyttää olevan jotain ongelmia. Just great, jos se ämmä ei suostu ottamaan minua mukaan kesäkurssille, kummittelen hänelle aina, koska hän on nyt valmistumiseni välissä.
Vittu perkele saatana.
Tosin stressipäänsärky tässä alkoi, kun yhden kesäkurssin ilmoittatumisen kanssa näyttää olevan jotain ongelmia. Just great, jos se ämmä ei suostu ottamaan minua mukaan kesäkurssille, kummittelen hänelle aina, koska hän on nyt valmistumiseni välissä.
Vittu perkele saatana.
sunnuntai 18. toukokuuta 2014
Asleep
Se joka sanoo, että makeaa tekee mieli vain sen lyhyen hetken, valehtelee. Tässä nyt eilisestä asti irtokarkkeja haaveilleena, on kai pian pakko jaksaa nousta kunnolla ylös ja herätä, että saisi niitä saamarin irtokarkkeja.
En ymmärrä mistä tätä univelkaa on kerääntynyt, mutta nukuin viime yönä yli kaksitoistatuntia ja silti tuntuu, ettei nyt jaksa tehdä muuta kuin syödä irtokarkkeja ja katsoa televisiota. Tai maata nurmikollaauringossa varjossa.
Onnistuin polttamaan eilen kasvoni vain toispuoleisesti poskesta ja ohimosta plus nenänpään. En edes oikeasti tiedä miten tuo on mahdollista.
Tänään toivoisin, että teleportit olisivat olemassa.
En ymmärrä mistä tätä univelkaa on kerääntynyt, mutta nukuin viime yönä yli kaksitoistatuntia ja silti tuntuu, ettei nyt jaksa tehdä muuta kuin syödä irtokarkkeja ja katsoa televisiota. Tai maata nurmikolla
Onnistuin polttamaan eilen kasvoni vain toispuoleisesti poskesta ja ohimosta plus nenänpään. En edes oikeasti tiedä miten tuo on mahdollista.
Tänään toivoisin, että teleportit olisivat olemassa.
lauantai 17. toukokuuta 2014
This Boy Can't
Vihdoinkin tuntuu siltä, että olisi saanut levättyä kunnolla (vaikka kello soikin kuusi viisitoista). Unilääkkeet ovat jännä juttu.
Ei yhtäkään levotonta unta, ei heräämistä siihen kun viereen kömmitään nukkumaan.
Taidan niin kauan turvautua unilääkkeisiin, kun stressi on näin suurta.
Ei yhtäkään levotonta unta, ei heräämistä siihen kun viereen kömmitään nukkumaan.
Taidan niin kauan turvautua unilääkkeisiin, kun stressi on näin suurta.
perjantai 16. toukokuuta 2014
Dream World
Muuta en tällä hetkellä kaipaa kuin unta ja lepoa. Stressin takia unenlaatu on hiukan heikentynyt, jonka tähden toisena asiana kaipaan tämän stressin aiheuttajan katoamista (joka tunnetaan myös asiana oppari).
Mutta kyllä se tästä hiljalleen alkaa valmistua. Ja ehkä myös levottomat unet katoaisivat siinä samalla. On todella turhauttavaa nähdä unia, koska niinä öinä en koskaan tunne itseäni levänneeksi. Ja tiedän jokaisen näkevän unia, niitä ei vain aina muista. Tällä viikolla vain olen muistanut niistä jokaisen ja en silloin vain jostain syystä saa levätyksi.
Eikä se todellakaan johdu siitä, että uneni olisivat jotenkin väkivaltaisia (sitä ne kyllä useimmiten ovat). Viime yönä vain tiskasin ja pompin kirahvipomppulinnassa, joten ei väsymystä voi väkivaltaisista unista syyttää.
Jos joisi enemmän kahvia. Samalla toivon, että tämä aamulla out of nowhere syntynyt oppariflow kestäisi koko päivän.
Mutta kyllä se tästä hiljalleen alkaa valmistua. Ja ehkä myös levottomat unet katoaisivat siinä samalla. On todella turhauttavaa nähdä unia, koska niinä öinä en koskaan tunne itseäni levänneeksi. Ja tiedän jokaisen näkevän unia, niitä ei vain aina muista. Tällä viikolla vain olen muistanut niistä jokaisen ja en silloin vain jostain syystä saa levätyksi.
Eikä se todellakaan johdu siitä, että uneni olisivat jotenkin väkivaltaisia (sitä ne kyllä useimmiten ovat). Viime yönä vain tiskasin ja pompin kirahvipomppulinnassa, joten ei väsymystä voi väkivaltaisista unista syyttää.
Jos joisi enemmän kahvia. Samalla toivon, että tämä aamulla out of nowhere syntynyt oppariflow kestäisi koko päivän.
maanantai 12. toukokuuta 2014
Summertime sadness
Kahedeksas viikko harjoittelussa lähti käyntiin nyt. Kaksi viikkoa, niin saan pidettyä viikon lomaa tai vapaata tai mitä lie se onkaan (koska harjoittelu jatkuu kyllä vielä kesäkuuhun). Kaksi viikkoa ja muutto alkaa.
Ja ehkä tästä vielä kesä alkaa, puutkin viheriöivät jo. Aurinkokin on pilkistänyt toisinaan jostain pilven raosta.
Enkä muuta toivo kuin sitä, että saisi nukkua niin pitkään kuin huvittaa, herätä hitaasti, syödä aamupala hitaasti ja tehdä yksinkertaisesti kaikki hitaasti. Haaveilen hitaasta aamusta ja kahvittomasta aamupalasta.
Ja ehkä tästä vielä kesä alkaa, puutkin viheriöivät jo. Aurinkokin on pilkistänyt toisinaan jostain pilven raosta.
Enkä muuta toivo kuin sitä, että saisi nukkua niin pitkään kuin huvittaa, herätä hitaasti, syödä aamupala hitaasti ja tehdä yksinkertaisesti kaikki hitaasti. Haaveilen hitaasta aamusta ja kahvittomasta aamupalasta.
keskiviikko 7. toukokuuta 2014
Skinny Love
On jotenkin naurettavaa, että on paljon vaikeampi nousta sängystä ylös nyt kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja on oikeasti valoisaa. Ja joka kesä (ja kevät) sorrun juomaan kahvia, kun koko talvena ei minun ole pitänyt siihen koskea.
Olen ehkä muutenkin se vähän oudompi tapaus, sillä yleensä pystyn kesäisin ja keväisin syömään paljon enemmän ja paremmin, kuin talvena. Vaikka yleensä sen pitäisi mennä toisinpäin.
Vaikka ruokahaluni on nyt kadonnut lähes kokonaan (osa syynä voi olla mother's little helperit), en ole kuitenkaan tiputtanut painoani ja olen oikeasti hiukan saanut nostettua sitä. Ja kaikesta huolimatta haluaisin painaa yhtä paljon kuin viime syksynä, että neljäkymmentäkaksi tuntuu (ja näyttää) paljon mielekkäämmältä kuin neljäkymmentäviisi.
Ja vaikka tiedostankin ongelman (ja olen siitä ollut tietoinen lähemmäs kaksitoista vuotta), elän tämän asian kanssa kuin vuoristoradassa. On jotenkin vaikea lähteä muuttamaan omaa näkemystään ja käsitystään itsestään, jos se on ollut vääränlainen jo kolmetoistavuotiaasta asti.
Tiedän, että tulee niitä parempia päiviä. Niinäkin päivinä en osaa kuitenkaan ihan tosissani olla innoissani siitä, että olen saanut nostettua painoani.
Olen ehkä muutenkin se vähän oudompi tapaus, sillä yleensä pystyn kesäisin ja keväisin syömään paljon enemmän ja paremmin, kuin talvena. Vaikka yleensä sen pitäisi mennä toisinpäin.
Vaikka ruokahaluni on nyt kadonnut lähes kokonaan (osa syynä voi olla mother's little helperit), en ole kuitenkaan tiputtanut painoani ja olen oikeasti hiukan saanut nostettua sitä. Ja kaikesta huolimatta haluaisin painaa yhtä paljon kuin viime syksynä, että neljäkymmentäkaksi tuntuu (ja näyttää) paljon mielekkäämmältä kuin neljäkymmentäviisi.
Ja vaikka tiedostankin ongelman (ja olen siitä ollut tietoinen lähemmäs kaksitoista vuotta), elän tämän asian kanssa kuin vuoristoradassa. On jotenkin vaikea lähteä muuttamaan omaa näkemystään ja käsitystään itsestään, jos se on ollut vääränlainen jo kolmetoistavuotiaasta asti.
Tiedän, että tulee niitä parempia päiviä. Niinäkin päivinä en osaa kuitenkaan ihan tosissani olla innoissani siitä, että olen saanut nostettua painoani.
tiistai 6. toukokuuta 2014
Creep
Olen aina välillä löytänyt itseni haaveilemasta. Haaveilemasta tulevasta. Siitä mitä kaikkea tämä vuosi voi vielä tuoda tullessaan. Mitä sitten tämän AMK-tutkinnon jälkeen.
Ja vaikka en pystykään suunnittelemaan niin yksinkertaisia asioita kuin huomisen ruoka, huomaan kuitenkin pystyväni suunnittelemaan muuta.
Ehkä siis toivoa on. Ehkä se on tämä kevät. Mutta varmaa on, että toivon huomennakin pystyväni pitää ruoan sisälläni.
Ja vaikka en pystykään suunnittelemaan niin yksinkertaisia asioita kuin huomisen ruoka, huomaan kuitenkin pystyväni suunnittelemaan muuta.
Ehkä siis toivoa on. Ehkä se on tämä kevät. Mutta varmaa on, että toivon huomennakin pystyväni pitää ruoan sisälläni.
maanantai 5. toukokuuta 2014
Tässä kun taas epätoivoisena juon mustaa kahvia (ja se ei ole mitään kaikkein maukkainta kahvia), pakostikin mietin kuinka säälittävää tämä on.
Oikeasti, kuinka säälittävä ihmisen täytyy olla, että juo epätoivoisena jotain sellaista mistä ei tykkää alkuunkaan? Melko säälittävä sanoisinko.
Eikä kyse olisi siitä etten nukkuisi, sillä nukun kyllä. Menen lähes samaan aikaan nukkumaan kuin nelivuotiaat lapset (käytännössä Pikku Kakkosen jälkeen).
Oikeasti, kuinka säälittävä ihmisen täytyy olla, että juo epätoivoisena jotain sellaista mistä ei tykkää alkuunkaan? Melko säälittävä sanoisinko.
Eikä kyse olisi siitä etten nukkuisi, sillä nukun kyllä. Menen lähes samaan aikaan nukkumaan kuin nelivuotiaat lapset (käytännössä Pikku Kakkosen jälkeen).
perjantai 2. toukokuuta 2014
Ghost Trains
Kuusi viikkoa harjoittelua enää jäljellä. Yritän valmistua alkusyksystä ja ehkä se mahdollisesti onnistuu. En tosin viitsi siitä riemuita liikaa, vaikka mitä kerkeää vielä tapahtua, sillä mitkään suunnitelmani eivät ole päteneet.
Mutta sen tiedän, että kyllä sitä tässä joskus valmistutaan. Minun pitäisi kai enemmän uskoa itseeni.
Ja sitten kun valmistun (tai edes saan tuon kammottavan opparipaskaläjän valmiiksi) pidän megalomaaniset bileet. Juuri sellaiset, että eilisen päivän darra kalpenee sen rinnalla täysin.
Silloin ehkä tulee juuri sellainen darra, kun podin viime kesänä kesätöiden loppumisen jälkeen. Kuudelta nukkumaan ja yhdeksältä illalla vielä jäätävät olot. Se kaikki tulee olemaan juuri sen arvoista.
Haluan unohtaa oman nimeni, just niin. Sitä odotellessa.
Tällä hetkellä sitten aion vain tyytyä eloon nimeltä - no life other than thesis.
Mutta sen tiedän, että kyllä sitä tässä joskus valmistutaan. Minun pitäisi kai enemmän uskoa itseeni.
Ja sitten kun valmistun (tai edes saan tuon kammottavan oppari
Silloin ehkä tulee juuri sellainen darra, kun podin viime kesänä kesätöiden loppumisen jälkeen. Kuudelta nukkumaan ja yhdeksältä illalla vielä jäätävät olot. Se kaikki tulee olemaan juuri sen arvoista.
Haluan unohtaa oman nimeni, just niin. Sitä odotellessa.
Tällä hetkellä sitten aion vain tyytyä eloon nimeltä - no life other than thesis.
maanantai 28. huhtikuuta 2014
White Ash Cut
Eilisestä migreenistä huolimatta, menin Tavastialla Erlend Oyen keikalle. Ihan vain koska voin, ja otin kourallisen lääkkeitä (ja pienet päiväunet ennen keikkaa). Enkä kadu mitään, sillä hymyilin leveämmin kuin muistan. Hymyilin juuri niin paljon, että poskiin sattui. Ja kaikki oli sen arvoista, Erlend taisi saada minut myös hiukan punastumaan.
Ja saan vain toivoa, ettei migreeni uusiudu tältä päivältä uudestaan. Sillä se vain taitaa olla minun migreenin tapa.
Tämän viikon jälkeen olen puolessa välissä harjoitteluani. Kuka olisi arvannut, että aika (kaikesta hitaudestaan) voi välillä kulkea näin nopeasti?
Ja saan vain toivoa, ettei migreeni uusiudu tältä päivältä uudestaan. Sillä se vain taitaa olla minun migreenin tapa.
Tämän viikon jälkeen olen puolessa välissä harjoitteluani. Kuka olisi arvannut, että aika (kaikesta hitaudestaan) voi välillä kulkea näin nopeasti?
perjantai 25. huhtikuuta 2014
torstai 24. huhtikuuta 2014
Summer Nights
Bussin ikkunasta näin kuinka puut olivat jo suurilla hiirenkorvilla, ja aurinko paistoi kirkkaasti, tehden hiirenkorvista kauniin vihreitä. Ja sitten tajusin, että tässä se kevät nyt on.
Ja eniten maailmassa olisin halunnut nukahtaa juuri niiden puiden alle, nauttia auringosta ja vain olla.
Tuntuu, ettei tälle väsymykselle ole loppua. Juon pitkästä aikaa kahvia, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla oikeasti todella pahaa, mutta tässä totean mustan kahvin (sokerilla) olevan ihan hyvää.
Ehkä aurinko on sekoittanut pääni.
Ja eniten maailmassa olisin halunnut nukahtaa juuri niiden puiden alle, nauttia auringosta ja vain olla.
Tuntuu, ettei tälle väsymykselle ole loppua. Juon pitkästä aikaa kahvia, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla oikeasti todella pahaa, mutta tässä totean mustan kahvin (sokerilla) olevan ihan hyvää.
Ehkä aurinko on sekoittanut pääni.
tiistai 22. huhtikuuta 2014
Sleepwalking
On jotenkin surkuhupaisaa, kun vieraat ihmiset jaksavat tsempata leveästä hymystä ja todeta, että olen niin iloinen ja hymyilevä ihminen.
Tietäisitpä vain mitä kotona tapahtuu, kun hymy murtuu ja itku pääsee valloilleen non-stop. Oli oikeastaan vapauttavaa kuulla - ventovieraalta - että minulla on lupa itkeä ja surra ne menneisyydessä tapahtuneet pois. Etten oikeasti ole mitenkään rikki tai viallinen tai ettei minun oikeasti tarvitse potea siitä syyllisyyttä.
On ironista, että nämä asiat täytyy kuulla ventovieraalta ihmiseltä. Aivan kuin omaan alakuloisuuteen pitäisi saada lupa, jotta pystyisi jatkamaan eteenpäin. Aivan kuin siihen itkuun pitäisi saada lupa joltain.
Ja ensimmäistä kertaa kukaan ei jäänyt odottamaan sitä, että riudun hiljalleen pois. Minulta ei vaadita mitään anoreksiaa ja hidasta (ja hiljaista) riutumista sairaalaan, jotta saisin apua syömisongelmiini.
Ensimmäistä kertaa ikinä todettiin, että nyt on aika tehdä tälle loppu. On jatkettava eteenpäin ja päästävä riippakivistä pois.
Tietäisitpä vain mitä kotona tapahtuu, kun hymy murtuu ja itku pääsee valloilleen non-stop. Oli oikeastaan vapauttavaa kuulla - ventovieraalta - että minulla on lupa itkeä ja surra ne menneisyydessä tapahtuneet pois. Etten oikeasti ole mitenkään rikki tai viallinen tai ettei minun oikeasti tarvitse potea siitä syyllisyyttä.
On ironista, että nämä asiat täytyy kuulla ventovieraalta ihmiseltä. Aivan kuin omaan alakuloisuuteen pitäisi saada lupa, jotta pystyisi jatkamaan eteenpäin. Aivan kuin siihen itkuun pitäisi saada lupa joltain.
Ja ensimmäistä kertaa kukaan ei jäänyt odottamaan sitä, että riudun hiljalleen pois. Minulta ei vaadita mitään anoreksiaa ja hidasta (ja hiljaista) riutumista sairaalaan, jotta saisin apua syömisongelmiini.
Ensimmäistä kertaa ikinä todettiin, että nyt on aika tehdä tälle loppu. On jatkettava eteenpäin ja päästävä riippakivistä pois.
lauantai 19. huhtikuuta 2014
Mrs. Robinson
Välillä naurattaa (ihan vähäsen vaan), kun vakavalla naamalla julistin kovaa rakkauden olevan jotain naurettavaa. Ettei sitä edes oikeasti ole olemassa. Vain sen tähden, etten ollut oikeasti ikinä rakastanut ketään.
Ja nyt tunnen itseni jotenkin kovin etuoikeutetuksi, koska saan rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Tässä on oikeasti hyvä olla.
Ja nyt tunnen itseni jotenkin kovin etuoikeutetuksi, koska saan rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Tässä on oikeasti hyvä olla.
torstai 17. huhtikuuta 2014
Sheena is a Punk Rocker
Välillä tuntuu, että räpiköin jossain itselleni vähän liian suuressa altaassa. Välillä on vaikea pysyä pinnalla ja hengittäminen on vaikeaa, koska keuhkoihin on vain tainnut mennä liian paljon vettä.
Kyynelistäni voisi rakentaa varmasti meren.
Kaikesta huolimatta hymyilen, ainakin yritän. Ja kyllä se ihan toisinaan silmiinkin asti ulottuu.
Kyynelistäni voisi rakentaa varmasti meren.
Kaikesta huolimatta hymyilen, ainakin yritän. Ja kyllä se ihan toisinaan silmiinkin asti ulottuu.
Barricade
Välillä tuntuu, että tässä maassa (maailmassa) idiotismi ja yksinkertainen mulkvistisuus on valloillaan.
Ehkei siitä pitäisi niin välittää, mutta jos se vie yöunet (ja pakottaa aamulla juomaan kahvia), niin silloin oikeasti pitäisi nousta barrikadeille ja huutaa "Saatanan idiootit, painukaa vittuun. Älkääkä lisääntykö, sillä tähän maailmaan ei kaivata enää yhtäkään idioottia ihmistä!"
Alan vähitellen uskoa siihen skenaarioon, että jonain päivänä maailma on täynnä vain idiootteja ihmisiä. Ja olen aika onnellinen siitä, etten varmasti ole silloin viimeinen jäljelle jäänyt jokseenkin viisas yksilö. Päätinhän jo kauan sitten, että täältä lähdetään tyylillä viimeistään kolmevitosena. Kymmenen vuotta aikaa luoda järjestelmällinen kaaos.
I have no faith in humankind.
Ehkei siitä pitäisi niin välittää, mutta jos se vie yöunet (ja pakottaa aamulla juomaan kahvia), niin silloin oikeasti pitäisi nousta barrikadeille ja huutaa "Saatanan idiootit, painukaa vittuun. Älkääkä lisääntykö, sillä tähän maailmaan ei kaivata enää yhtäkään idioottia ihmistä!"
Alan vähitellen uskoa siihen skenaarioon, että jonain päivänä maailma on täynnä vain idiootteja ihmisiä. Ja olen aika onnellinen siitä, etten varmasti ole silloin viimeinen jäljelle jäänyt jokseenkin viisas yksilö. Päätinhän jo kauan sitten, että täältä lähdetään tyylillä viimeistään kolmevitosena. Kymmenen vuotta aikaa luoda järjestelmällinen kaaos.
I have no faith in humankind.
tiistai 15. huhtikuuta 2014
Midnight City
Välillä toivon, ettei oikeasti tarvitsisi syödä mitään. Pääsisi siitäkin ongelmasta, että pitää keksiä mitä söisi, haluaisi syödä tai mitä saisi alas ruokahalun puutteen vuoksi.
Kaksi asiaa kyllä toimii. Hedelmät ja juotavat. Onneksi nämä kaksi asiaa saa yhdistettyä yhdeksi.
Kaksi asiaa kyllä toimii. Hedelmät ja juotavat. Onneksi nämä kaksi asiaa saa yhdistettyä yhdeksi.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2014
Running Up That Hill
Kesäkuussa Kurvin elämä päättyy ja heristelen urbaanin pölyn kengistäni, ja yritän totutella jälleen hieman hillitympään elämään Käpylässä.
Eikä minua enää juuri harmita se, että joudumme jättämään tämän paikan, jota olen kerennyt kutsumaan kodikseni kolme ja puoli kuukautta.
Rakastuin eteisessä olevaan papukaijatapettiin ja pidin asunnon ihanista lankkulattioista sekä leveistä ikkunalaudoista ja vanhoista ovista. Miinuksia tosin voi luetella paljonkin.
Ensinnäkin, meidän porttikongin edessä haisee jatkuvasti kusi. Varsinkin nyt, kun kevään tullen ihmiset ovat kaivautuneet ylös bunkkereistaan. Keittiön putket paukkaavat välillä niin järisyttävän kovaa, että meinasivat antaa minulle sydänkohtauksen. Eikä niistä putkista tule tippaakaan kylmää vettä. Lattiat ei todellakaan ole priimassa kunnossa (ja tajusin sen vasta, kun uuden asunnon oikeat lankkulattiat ovat vain niin ihanat) ja niistä lähtee palasia irti ja maali on mitä on. Seinät ovat oikeasti, luoja, niin huonossa kunnossa ettei voi olla tottakaan. Keittiö on oikeastaan melko ahdas, koska se on pitkulainen. Keittiön laatat on asentanut joku amatööri remppamies ja päätti vielä maalata niiden päälle epämääräisen likaisenvalkoisella mattamaalilla päälle.
Uudessa asunnossa kuitenkin on, oikeasti niin hyvässä kunnossa olevat seinät, että niihin ei melkein edes uskalla naulata tauluja. Siellä on maailman sympaattisin kaakeliuuni, ja se toimii! Keittiössä on puuhella (joka ei toimi), mutta on niin ihana sisustuselementti, ettei väliäkään. Lattiat ovat (sielläkin) lankkulattiaa ja ihanaa puunnäköistä eikä sitä ole pilattu maalaamalla miljoonaa kerrosta maalia sen päälle. Kylpyhuone on ihanan tilava ja siisti, ja siellä on peilikaappi! Mitä olen jäänyt kaipaamaan, sillä sitä ei nykyisessä asunnossa ole.
Plus seutu on ihanaa, kulkuyhteydet silti hyvät, vaikka ei olekaan ihan ytimessä.
Yksinkertaisesti; me pääsemme muuttamaan rotankolosta aivan ihanaan asuntoon.
Kesäkuu, tulisitpa nopeasti.
Eikä minua enää juuri harmita se, että joudumme jättämään tämän paikan, jota olen kerennyt kutsumaan kodikseni kolme ja puoli kuukautta.
Rakastuin eteisessä olevaan papukaijatapettiin ja pidin asunnon ihanista lankkulattioista sekä leveistä ikkunalaudoista ja vanhoista ovista. Miinuksia tosin voi luetella paljonkin.
Ensinnäkin, meidän porttikongin edessä haisee jatkuvasti kusi. Varsinkin nyt, kun kevään tullen ihmiset ovat kaivautuneet ylös bunkkereistaan. Keittiön putket paukkaavat välillä niin järisyttävän kovaa, että meinasivat antaa minulle sydänkohtauksen. Eikä niistä putkista tule tippaakaan kylmää vettä. Lattiat ei todellakaan ole priimassa kunnossa (ja tajusin sen vasta, kun uuden asunnon oikeat lankkulattiat ovat vain niin ihanat) ja niistä lähtee palasia irti ja maali on mitä on. Seinät ovat oikeasti, luoja, niin huonossa kunnossa ettei voi olla tottakaan. Keittiö on oikeastaan melko ahdas, koska se on pitkulainen. Keittiön laatat on asentanut joku amatööri remppamies ja päätti vielä maalata niiden päälle epämääräisen likaisenvalkoisella mattamaalilla päälle.
Uudessa asunnossa kuitenkin on, oikeasti niin hyvässä kunnossa olevat seinät, että niihin ei melkein edes uskalla naulata tauluja. Siellä on maailman sympaattisin kaakeliuuni, ja se toimii! Keittiössä on puuhella (joka ei toimi), mutta on niin ihana sisustuselementti, ettei väliäkään. Lattiat ovat (sielläkin) lankkulattiaa ja ihanaa puunnäköistä eikä sitä ole pilattu maalaamalla miljoonaa kerrosta maalia sen päälle. Kylpyhuone on ihanan tilava ja siisti, ja siellä on peilikaappi! Mitä olen jäänyt kaipaamaan, sillä sitä ei nykyisessä asunnossa ole.
Plus seutu on ihanaa, kulkuyhteydet silti hyvät, vaikka ei olekaan ihan ytimessä.
Yksinkertaisesti; me pääsemme muuttamaan rotankolosta aivan ihanaan asuntoon.
Kesäkuu, tulisitpa nopeasti.
torstai 10. huhtikuuta 2014
Koska ruoka ei enää maistu juuri miltään muulta kuin tuhkalta suussani, on pakko lähteä muuttamaan ruokailurutiineja. Ihan vain siksi, jottei ruokailusta tulisi mitään ikävää tapahtumaa. Ruokailu on menneisyydessä ollut yksi ikävimmistä tapahtumista elämässäni, joten en halua palata enää siihen ajatteluun.
Toivon sen olevan vain ohimenevää, onhan se aina ollut. Yleensä siihen vain on ollut jokin pätevä peruste.
Yhdestä asiasta saan kuitenkin olla iloinen, kahviin en ole koskenut ja olen pysynyt hereillä.
Toivon sen olevan vain ohimenevää, onhan se aina ollut. Yleensä siihen vain on ollut jokin pätevä peruste.
Yhdestä asiasta saan kuitenkin olla iloinen, kahviin en ole koskenut ja olen pysynyt hereillä.
tiistai 8. huhtikuuta 2014
lauantai 5. huhtikuuta 2014
torstai 3. huhtikuuta 2014
Vuonna 2005 täytin kuusitoista. Olin epätoivoinen ja hiukan (paljonkin) hölmö. Päätin ryhtyä kasvissyöjäksi, ja liimailin huoneeni oveen Animalian tarroja turkistarhauksen vääryydestä. Huutelin koulun käytävillä "Turkis on turha, turkis on murha" ja haaveilin muuttavani pian johonkin oikeaan kaupunkiin. No edes siis kaupunkiin.
Kuusitoistavuotiaana join ensimmäiset kännini. Join salmiakkikossua, ja oksensin isoveljeni entisen luokkalaisen eteiseen. Kavereitteni piti ne sieltä sitten lopulta siivota. Podin maailman kamalimman krapulan, ja tämän krapulan ansiosta koin toisen oikean oksennuskrapulan vasta neljä vuotta myöhemmin. Kuuteen vuoteen en voinut koskea salmiakkiviinaan.
Kuuntelin musiikkia, mitä ei saanut soittaa radiossa. Olin omistushaluinen musiikkini suhteen ja kyräilin niitä ihmisiä, joiden en nähnyt olevan sen musiikin ansainneita. Kuuntelin Björkiä, The Curea, Ramonesia, The Clashia ja muuta todella khuulia musiikkia. Julistin kovaan ääneen, että rakkautta ei ole olemassa, ja pukeuduin itsepainamaani pinkkiin Björk paitaan. Pinkkiin en ole koskenut tuon ajan jälkeen enää uudestaan.
Värjäsin tukkani pinkiksi karkkiväreillä ja se jämähti tukkaani. Sain ensimmäisen kesätyöpaikkani Puuhamaasta ja pidin kahtasataa suurena rahana. En saanut säästöjä siitä kesätyöstä.
Olin ollut neljä vuotta ihastuneena samaan poikaan, mutta ne tunteet katosivat ollessani kuusitoista. Tunsin itseni vapaaksi. Aloitin bileissä käymisen ja join paljon, yleensä mandariinivodkaa, ja minulla oli teräsmaksa.
Elin mukamas parasta aikaa elämässäni ja kuvittelin niiden samojen kasvojen säilyvän elämässäni loppu elämäni (olin väärässä ja parin vuoden päästä koin elämäni tuskallisimmat kasvukivut).
Kirjoitin paljon päiväkirjaani silloin ja nyt tunnen niistä samoista silloisista ongelmista suurta myötähäpeää ja olen todella onnellinen, että vartuin ihan (melko) hyväksi kansalaiseksi.
Kuusitoistavuotiaana join ensimmäiset kännini. Join salmiakkikossua, ja oksensin isoveljeni entisen luokkalaisen eteiseen. Kavereitteni piti ne sieltä sitten lopulta siivota. Podin maailman kamalimman krapulan, ja tämän krapulan ansiosta koin toisen oikean oksennuskrapulan vasta neljä vuotta myöhemmin. Kuuteen vuoteen en voinut koskea salmiakkiviinaan.
Kuuntelin musiikkia, mitä ei saanut soittaa radiossa. Olin omistushaluinen musiikkini suhteen ja kyräilin niitä ihmisiä, joiden en nähnyt olevan sen musiikin ansainneita. Kuuntelin Björkiä, The Curea, Ramonesia, The Clashia ja muuta todella khuulia musiikkia. Julistin kovaan ääneen, että rakkautta ei ole olemassa, ja pukeuduin itsepainamaani pinkkiin Björk paitaan. Pinkkiin en ole koskenut tuon ajan jälkeen enää uudestaan.
Värjäsin tukkani pinkiksi karkkiväreillä ja se jämähti tukkaani. Sain ensimmäisen kesätyöpaikkani Puuhamaasta ja pidin kahtasataa suurena rahana. En saanut säästöjä siitä kesätyöstä.
Olin ollut neljä vuotta ihastuneena samaan poikaan, mutta ne tunteet katosivat ollessani kuusitoista. Tunsin itseni vapaaksi. Aloitin bileissä käymisen ja join paljon, yleensä mandariinivodkaa, ja minulla oli teräsmaksa.
Elin mukamas parasta aikaa elämässäni ja kuvittelin niiden samojen kasvojen säilyvän elämässäni loppu elämäni (olin väärässä ja parin vuoden päästä koin elämäni tuskallisimmat kasvukivut).
Kirjoitin paljon päiväkirjaani silloin ja nyt tunnen niistä samoista silloisista ongelmista suurta myötähäpeää ja olen todella onnellinen, että vartuin ihan (melko) hyväksi kansalaiseksi.
keskiviikko 2. huhtikuuta 2014
maanantai 31. maaliskuuta 2014
Niin sitä aina yhtä ikävää asiaa seuraa aina toinen, sillä se on ilmeisesti aina määrätty niin.
Vuokra-asunto lähti alta, vaikkakin se ehkä on hieman liioiteltua, sillä armonaikaa on kuitenkin kesäkuun loppuun asti. Tarjolla olevat vapaat vuokra-asunnot vain sattuvat olemaan kamalia rotankoloja keskeltä ei mistään. Ja ehkä minusta on tullut se paskiainen, joka haluaa nopeat kulkuyhteydet kaupungin keskustaan, mutta en voi sille mitään. Minulle sillä asuinympäristöllä on paljonkin väliä. En yksinkertaisesti kykene asumaan sellaisessa kaupunginosassa, jossa ihmisen näkeminen on harvinaisuus, ja matka omiin harrastuksiin kestää bussilla neljäkymmentä minuuttia, koska bussin reitiksi on päätetty ne kaikki peräkammarit, jotta ne peräkammarin pojat saataisiin kyytiin.
Jotenkin melkein toivon, että nykyinen vuokraemäntämme lähtisi myymään tätä asuntoa, sillä ainakin saisimme siitä kourallisen rojalteja eli vuokraemäntä saisi siitä sakkoja. Olen myös kerennyt kiroamaan sen noita-akan syvimpään helvettiin ja jos minua ei nyt ympäristösuunnitteijan pestiin myöhemmin valita, voi manaaja olla yksi oikein hyvä vaihtoehto.
Tässä kun nyt stressaa tarpeeksi muuttoa ja siihen kuluvia rahoja, piti vielä takkikin mennä rikki ja kissalla on ilmeisimmin silmätulehdus, jota pitää nyt tässä tarkkailla mihin suuntaan se menee. Joten, tästä voisin päätellä, että olen vain pahapahapaha ihminen, joka on ansainnut kaiken tämän paskan ja ikävän niskaan tai ihmiset yksinkertaisesti on paskoja ja pahoja.
Mene ja tiedä sitten. Tekisi kokonaan mieli sanoa koko kaupungille adios ja muuttaa palmun alle juomaan Piña coladaa.
Vuokra-asunto lähti alta, vaikkakin se ehkä on hieman liioiteltua, sillä armonaikaa on kuitenkin kesäkuun loppuun asti. Tarjolla olevat vapaat vuokra-asunnot vain sattuvat olemaan kamalia rotankoloja keskeltä ei mistään. Ja ehkä minusta on tullut se paskiainen, joka haluaa nopeat kulkuyhteydet kaupungin keskustaan, mutta en voi sille mitään. Minulle sillä asuinympäristöllä on paljonkin väliä. En yksinkertaisesti kykene asumaan sellaisessa kaupunginosassa, jossa ihmisen näkeminen on harvinaisuus, ja matka omiin harrastuksiin kestää bussilla neljäkymmentä minuuttia, koska bussin reitiksi on päätetty ne kaikki peräkammarit, jotta ne peräkammarin pojat saataisiin kyytiin.
Jotenkin melkein toivon, että nykyinen vuokraemäntämme lähtisi myymään tätä asuntoa, sillä ainakin saisimme siitä kourallisen rojalteja eli vuokraemäntä saisi siitä sakkoja. Olen myös kerennyt kiroamaan sen noita-akan syvimpään helvettiin ja jos minua ei nyt ympäristösuunnitteijan pestiin myöhemmin valita, voi manaaja olla yksi oikein hyvä vaihtoehto.
Tässä kun nyt stressaa tarpeeksi muuttoa ja siihen kuluvia rahoja, piti vielä takkikin mennä rikki ja kissalla on ilmeisimmin silmätulehdus, jota pitää nyt tässä tarkkailla mihin suuntaan se menee. Joten, tästä voisin päätellä, että olen vain pahapahapaha ihminen, joka on ansainnut kaiken tämän paskan ja ikävän niskaan tai ihmiset yksinkertaisesti on paskoja ja pahoja.
Mene ja tiedä sitten. Tekisi kokonaan mieli sanoa koko kaupungille adios ja muuttaa palmun alle juomaan Piña coladaa.
maanantai 24. maaliskuuta 2014
Huhtikuussa (eli ihan jo melkein viikon päästä) aloitan jonkinlaisen ostolakon. Jotenkin tuntuu, että viime aikoina olen vähäisiä rahojani käyttänyt melko turhiin asioihin. Siis juuri sellaisiin asioihin, mitkä eivät satu olemaan ruokaa ja vaikka ne ovatkin sattuneet olemaan syötävää, on ostoskoriin vähän turhan usein ja paljon eksynyt karkkeja ja suklaata.
Nyt siis seuraan, että kuinka paljon minulla menee rahaa ruokaan ja ne rahat mitkä olisivat menneet herkkuihin, kahviloihin, elokuviin tai kirpputoreille, menisi sitten sivuun "pahalle päivälle", vaikka nyt opiskelijana tätä pahan päivän varalle tulevaa rahaa tuskin kertyy mitään suuria kinoksia (jos nyt edes lainkaan mitään).
Mutta se voi olla mahdollista, jos oikeasti kaikki muut menot vie minimiin. Joku ehkä voisi ihmetellä ja kauhistella sosiaalisen elämän rajaamista (sillä kyllähän kahviloissa ja elokuvissa käynti luokitellaan erittäin sosiaaliseksi tapahtumaksi, varsinkin kun en niissä yksin istu). Mutta totuus vain on, että opiskelijana on pakko aivan ensimmäisenä leikata juuri näistä "turhista" menoista. Joko käyt elokuvissa ja kahviloissa tai syöt huonommin. Jälkimmäinen ei tule kysymykseenkään, joten leikkaan ensimmäisistä. Ja he ovat onnekkaita, joiden ei tarvitse tätä tehdä.
Ja ei nyt arkeni pyörikään ravintoloissa, kahviloissa ja elokuvissa juoksemisesta, mutta toisinaan vähän turhan usein niissä opiskelijana on tultu pyörittyä. Puhumattakaan kirpputoreista. Jotenkin tuntuu, että elelen juuri tällä hetkellä tässä omassa kulutuskuplassani, ja käteen helposti tarttuu vaatteita. Olen tässä kulutuskuplani aikana löytänyt kyllä muutaman aivan lempparivaatteita (mikä on hyvä), mutta välillä taas niitä kivoja vaatteita, joita kyllä käyttää, mutta niistä ei ole tullut toista ihoani. Ja koska opiskelijana ei pitäisi ostaa uusia vaatteita (ei edes kirpputoreilta), lähtee myös tällainen turhake elämästäni nyt useammaksi kuukaudeksi.
Saa nyt nähdä miten tämä ostoslakkoni pitää huhtikuusta kesäkuuhun, mutta yritetään. Sen olen kuitenkin itselleni luvannut, että deodorantin, hammastahnaa ja hammasharjan saan ostaa, jos sellainen tilanne tulee ja samoin myös bussikorttiin lisää aikaa. Muuten elellään nuukaillen!
Nyt siis seuraan, että kuinka paljon minulla menee rahaa ruokaan ja ne rahat mitkä olisivat menneet herkkuihin, kahviloihin, elokuviin tai kirpputoreille, menisi sitten sivuun "pahalle päivälle", vaikka nyt opiskelijana tätä pahan päivän varalle tulevaa rahaa tuskin kertyy mitään suuria kinoksia (jos nyt edes lainkaan mitään).
Mutta se voi olla mahdollista, jos oikeasti kaikki muut menot vie minimiin. Joku ehkä voisi ihmetellä ja kauhistella sosiaalisen elämän rajaamista (sillä kyllähän kahviloissa ja elokuvissa käynti luokitellaan erittäin sosiaaliseksi tapahtumaksi, varsinkin kun en niissä yksin istu). Mutta totuus vain on, että opiskelijana on pakko aivan ensimmäisenä leikata juuri näistä "turhista" menoista. Joko käyt elokuvissa ja kahviloissa tai syöt huonommin. Jälkimmäinen ei tule kysymykseenkään, joten leikkaan ensimmäisistä. Ja he ovat onnekkaita, joiden ei tarvitse tätä tehdä.
Ja ei nyt arkeni pyörikään ravintoloissa, kahviloissa ja elokuvissa juoksemisesta, mutta toisinaan vähän turhan usein niissä opiskelijana on tultu pyörittyä. Puhumattakaan kirpputoreista. Jotenkin tuntuu, että elelen juuri tällä hetkellä tässä omassa kulutuskuplassani, ja käteen helposti tarttuu vaatteita. Olen tässä kulutuskuplani aikana löytänyt kyllä muutaman aivan lempparivaatteita (mikä on hyvä), mutta välillä taas niitä kivoja vaatteita, joita kyllä käyttää, mutta niistä ei ole tullut toista ihoani. Ja koska opiskelijana ei pitäisi ostaa uusia vaatteita (ei edes kirpputoreilta), lähtee myös tällainen turhake elämästäni nyt useammaksi kuukaudeksi.
Saa nyt nähdä miten tämä ostoslakkoni pitää huhtikuusta kesäkuuhun, mutta yritetään. Sen olen kuitenkin itselleni luvannut, että deodorantin, hammastahnaa ja hammasharjan saan ostaa, jos sellainen tilanne tulee ja samoin myös bussikorttiin lisää aikaa. Muuten elellään nuukaillen!
maanantai 10. maaliskuuta 2014
Hiusongelmat. Siksi kutsun niitä kaikkia ongelmia, jotka ovat lähtöisin päästä, eli hiukset ja hiuspohja. Ja olen kärsinyt hiusongelmista jo aika monta vuotta, mutta pahimmaksi ne ongelmat muodostuivat yli kaksi vuotta sitten, vuonna 2012.
Mainitsin hiuspohjan ongelmistani jo tuona samaisena vuonna, jonka tähden vuoden 2012 kesällä lopetin kokonaan hiusteni värjäämisen, sillä yliherkistyin hiusväreille ja hiuspohjani oli varmasti juuri hiusvärien takia muuttunut kuivaksi, kutiavaksi ja veresti.
Jätin samalla lämpökäsittelyt pois ja monet hiusmuotoilutuotteet, sillä ne eivät vain yksinkertaisesti helpottaneet hiuspohjaani ollenkaan. Ja olin niin hukassa kuin vain voi olla, sillä minulla on juuri se tyypillinen suomalainen tukka, joka on hento, erittäin hento. Erilaiset lämpökäsittelyt mm. kihartamiset ja ilmakihartimella tyvikohotukset vain kuuluivat aamuuni, jotta sain edes jotenkin järkevältä näyttävän tukan.
Siirryin siis kokonaan luonnonkosmetiikkaan. Kokeilin erilaisia shampoita, joista aika harva edes sopi niin kuivalle tukalle ja hiuspohjalle. Tiedän monia täysin luonnonkosmetiikan shampoita, jotka eivät sovi itselleni ja vain yhden, joka sopii (vaikkei se silloinkaan aivan paras ollut, siis silloin). Pidensin myös hiusten pesuväliä ja ostin itselleni luonnonkosmetiikan muotovaahtoja, jotka eivät ole niin hyviä pidon suhteen kuin pahiskosmetiikan, mutta tuovat kuitenkin edes sen pienen kuohkeuden, sen tarvittavan. Käytin myös neitsynkookosöljyä kuureittain, eli pistin sitä koko päiväksi hiuksiin, kiedoin huivilla enkä todellakaan poistunut kotoa koko päivänä, paitsi roskia viemään. Savinaamioon tutustuin myös ja se syväpuhdisti mukavasti ja toi ihanan kuohkean tukan.
Nyt tämän vuoden alussa kokeilin muuta kuin luonnonkosmetiikan shampoita. Niissä on lauryl sulfatea ainoana aineena, jota ei luonnonkosmetiikassa saa käyttää, joten kuitenkin hiukan parempi tuote kuin marketeista tai kampaamoista ostettavat kemikaalikoktailit. Ilokseni huomasin, että hiuspohjani on nyt virallisesti siirtynyt terveiden kirjoihin! Se ei kutise eikä ole juuri kuivakaan. Koska nyt on kuitenkin talvi on se minimalistisesti kuiva, mutta itse huomaan muutoksen kun vertaan edes sitä viime joulukuuhun.
Aion vielä jatkossakin kokeilla täysin luonnonkosmetiikan shampoita, mutta tällä hetkellä menen noilla puoliksi hyvillä. Tiedän myös, että kaikille luonnonkosmetiikan shampoot eivät vain käy, koska yksilöllisyys.
Nyt ainoana hiusongelmanani on liian hyväkuntoinen liukas tukka, mutta kai olen iloinen tuosta ongelmasta kuin siitä, että hiukset tippuvat päästä huonon hiuspohjan takia.
Mainitsin hiuspohjan ongelmistani jo tuona samaisena vuonna, jonka tähden vuoden 2012 kesällä lopetin kokonaan hiusteni värjäämisen, sillä yliherkistyin hiusväreille ja hiuspohjani oli varmasti juuri hiusvärien takia muuttunut kuivaksi, kutiavaksi ja veresti.
Jätin samalla lämpökäsittelyt pois ja monet hiusmuotoilutuotteet, sillä ne eivät vain yksinkertaisesti helpottaneet hiuspohjaani ollenkaan. Ja olin niin hukassa kuin vain voi olla, sillä minulla on juuri se tyypillinen suomalainen tukka, joka on hento, erittäin hento. Erilaiset lämpökäsittelyt mm. kihartamiset ja ilmakihartimella tyvikohotukset vain kuuluivat aamuuni, jotta sain edes jotenkin järkevältä näyttävän tukan.
Siirryin siis kokonaan luonnonkosmetiikkaan. Kokeilin erilaisia shampoita, joista aika harva edes sopi niin kuivalle tukalle ja hiuspohjalle. Tiedän monia täysin luonnonkosmetiikan shampoita, jotka eivät sovi itselleni ja vain yhden, joka sopii (vaikkei se silloinkaan aivan paras ollut, siis silloin). Pidensin myös hiusten pesuväliä ja ostin itselleni luonnonkosmetiikan muotovaahtoja, jotka eivät ole niin hyviä pidon suhteen kuin pahiskosmetiikan, mutta tuovat kuitenkin edes sen pienen kuohkeuden, sen tarvittavan. Käytin myös neitsynkookosöljyä kuureittain, eli pistin sitä koko päiväksi hiuksiin, kiedoin huivilla enkä todellakaan poistunut kotoa koko päivänä, paitsi roskia viemään. Savinaamioon tutustuin myös ja se syväpuhdisti mukavasti ja toi ihanan kuohkean tukan.
Nyt tämän vuoden alussa kokeilin muuta kuin luonnonkosmetiikan shampoita. Niissä on lauryl sulfatea ainoana aineena, jota ei luonnonkosmetiikassa saa käyttää, joten kuitenkin hiukan parempi tuote kuin marketeista tai kampaamoista ostettavat kemikaalikoktailit. Ilokseni huomasin, että hiuspohjani on nyt virallisesti siirtynyt terveiden kirjoihin! Se ei kutise eikä ole juuri kuivakaan. Koska nyt on kuitenkin talvi on se minimalistisesti kuiva, mutta itse huomaan muutoksen kun vertaan edes sitä viime joulukuuhun.
Aion vielä jatkossakin kokeilla täysin luonnonkosmetiikan shampoita, mutta tällä hetkellä menen noilla puoliksi hyvillä. Tiedän myös, että kaikille luonnonkosmetiikan shampoot eivät vain käy, koska yksilöllisyys.
Nyt ainoana hiusongelmanani on liian hyväkuntoinen liukas tukka, mutta kai olen iloinen tuosta ongelmasta kuin siitä, että hiukset tippuvat päästä huonon hiuspohjan takia.
perjantai 28. helmikuuta 2014
Haaveilen uusista tatuoinneista. Lapaluuhun vanhan viereen kaveri, ranteeseen, reiteen, käsivarteen. Haluan niin paljon, etten enää edes kestä.
Haaveilen myös reissaamisesta. Jos nyt oikeasti hyvin käy ja valmistun kesällä, olen vapaa (ainakin valmistun kortistoon) ja voisin lähteä reissaamaan ulkomaille parin kuukauden ajaksi. Vaikka tehden töitä mitä epäilyttävimmissä paikoissa.
Haaveilen myös reissaamisesta. Jos nyt oikeasti hyvin käy ja valmistun kesällä, olen vapaa (ainakin valmistun kortistoon) ja voisin lähteä reissaamaan ulkomaille parin kuukauden ajaksi. Vaikka tehden töitä mitä epäilyttävimmissä paikoissa.
torstai 27. helmikuuta 2014
Ignorance
Okei, nyt tulee paatosta. Olen kauan ollut hiljaa, koska pelkään loukkaavani ihmisiä, vaikka lopulta loukkaaminen ei ole tarkoitukseni. Ei edes syyllistäminen. Mutta on kuitenkin turha olla hiljaakaan, toisinaan se voi avartaa. Mikäli tuntee syyllistyvänsä voi katsoa peiliin. Vanha sanonta pitää varsin hyvin paikkaansa; Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.
Olen saanut osakseni hiukan turhan usein kritiikkiä omasta elämänkatsomuksestani ja ruokavaliostani, sillä satun olemaan vegaani. Lähtökohtaisesti monen lähimmäiseni mielestä vain lihaa syömällä pysyy terveenä ja juuri vegaanius on omien ongelmieni alku ja juuri.
Olen elänyt jo yhdeksän vuotta ilman lihaa. Vegaaniudesta on tullut yksi suuri osa elämääni, josta en halua luopua. Se surettaa minua, kun en uskalla kertoa lähimmäisilleni, jos en voi hyvin, sillä minun näkemystäni kritisoidaan sanomalla, että tapatan itseäni. Mikäli söisin lihaa ja kertoisin jatkuvasta huimauksesta, se otettaisiin vakavasti ja mietittäisiin mistä se johtuu. Nyt minulle sanotaan, että se johtuu ruokavaliostani, sillä vegaanina en saa tarpeeksi vitamiineja tai syö tarpeeksi monipuolisesti. Lähtökohtana kaikki vaivani johtuvat ruokavaliostani, jopa kuukautiskivut.
Siirtyessäni kasvisruokavalioon, siirryin myös syömään monipuolisesti. Sekasyöjänä ruokavalioni oli paljon kapeampi kuin nyt, eikä kukaan sanonut, että sairaudet johtuivat siitä, etten syö monipuolisesti, koska söin lihaa. Monien mielestä liha on se ihme raaka-aine, joka pitää sinut terveenä, vaikka tutkimusten mukaan eläinperäiset ruoat ovat lähtökohtaisesti monien sairauksien takana mm. sydän- ja verisuonisairauksien, suolistosyövän ja diabeteksen, liikalihavuudesta nyt puhumattakaan (vaikka jälkimmäisen taustalla on toki monia muitakin tekijöitä).
On helppoa lähteä syynäämään toisen ruokavaliota, kun ei jakseta perehtyä omaan ruokavalioon ja tarkastella saako siitä tarpeeksi tarvittavia vitamiineja tai hivenaineita. Uskallan kuitenkin sanoa, että monet syövät aivan liian vähän kasviksia, vihanneksia ja hedelmiä, jolloin myös saa varmasti liian vähän tarvittavia vitamiineja. Monipuolinen ruokavalio on täten kaiken a ja o. Ja valitettavan moni sekasyöjä tuttavistani koostavat sen kasvipuolen perunasta, riisistä tai pastasta. Mikäli koostaa ruokavalionsa oikein, pystyy elämään ja pysymään terveenä, ruokavaliosta riippumatta. Fakta kuitenkin on se, että ihminen siirtyy sekasyöjästä kohti lihansyöjää ja se pihvi on lautasen maailma. Joten, jos lautasella on läskisoossia ja perunaa tai tomaatti-kesäkurpitsa-linssikastiketta pastan kanssa, kumpi tuntuu terveellisemmältä, vaikka vieressä ei ole salaattia?
Olen muutenkin kuullut naurettavia selityksiä sille, miksi joku ei voi olla kasvissyöjä tai edes vähentää eläinperäisiätuotteita. En siis sano, että kaikki voisivat ryhtyä vegaaneiksi. Se on utopiaa, olen liian kyyninen ihminen luulemaan mitään sellaista. Ensinnäkin on olemassa se pieni marginaalinen vähemmistö, jotka eivät pysty luopumaan lihasta omien allergioidensa tähden. Mikäli olet allerginen kaikille palkokasveille, on todella vaikeaa löytää ruokavalioon tarvittavat proteiinit, se ei siis ole mahdottomuus (proteiinia saa kuitenkin lähes kaikista kasvikunnantuotteista, soija ja muut palkokasvit ovat kuitenkin kasvikunnantuotteiksi suurimmat proteiinilähteet), mutta hankalaa, ja tällöin kuuluisi olla erittäin kiinnostunut ruoan eettisestä näkökulmasta. Mikäli ei ole sitä kiinnostusta, kukaan ei jaksa panostaa. Tästä päästäänkin lopulta siihen suurempaan marginaaliin eli niihin, joita ei voisi vähempää kiinnostaa. Olen tavannut liian monia ihmisiä, joita ei voisi paskaakaan kiinnostaa se, mitä sille elävälle ollennolle tapahtuu ennen kuin se siirtyy kuolleeksi eläimeksi lautaselle. Joten voinen sanoa, että näihin kaatuu tämä utopinen maailma. Kaikkia ei kuitenkaan voi pakottaa ymmärtää omia näkemyksiään (ja toisinaan myös faktatietoa) minä tiedän sen, sillä vanhempani ovat varsin elävä esimerkki tästä.
Urheilevilta ihmisiltä kuulen, ettei voi olla vegaani, koska urheilee eikä lihakset kasva ilman lihasta saatua proteiinia. Kyllä, lihassa on todella paljon proteiinia, mutta ei palkokasveissa proteiinin määrä mikään olematon ole. Ensinnäkin yksi nimi, Patrik Baboumian. Saksan vahvin mies, järkyttävät lihakset. Ja niin vegaani. Voinen siis kysäistä, haltialtako Baboumian saa lihaksensa? Saadakseen lihaksia täytyy nostaa ns. rautaa ja syödä monipuolisesti, ja monissa tapauksissa syödä hiukan enemmän proteiinia. Proteiinia saa muustakin kuin herasta eikä maitotuotteet (eli rahka) ole ainoa urheilijan proteiinipyhimys. Jotenkin tuo ontuva syy vihastuttaa enemmän, kuin se, että rehellisesti sanoo, ettei voisi paskaakaan kiinnostaa ne tuotantoeläimet. Sillä jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin mikäli ihan oikeasti näkee/kokee tehotuotannon ja tuotantoeläinten elämän totaalisen vääryydeksi ja näkee sen epäeettiseksi, ei tue sellaista toimintaa lainkaan. Kerron pienen salaisuuden, ne lehmät murhataan pulttipyssyllä, kun tarpeeksi maitoa ei heru. Niin tietenkin sen jälkeen, kun ne on keinohedelmöitetty aika monta kertaa ja niiden poikaset on viety heti jokaisen synnytyksen jälkeen pois. Siinä teille eettistä menoa.
Toinen naurettava syy perustella lihansyöntiään, on meidän mahtavat kulmahampaat! Leijona ja hai vapiskaa, täältä tulee true lihansyöjä, räyh! Oletteko ikinä, ihan sattumoisin, nähneet gorillan kulmahampaita (niistä masiivisista lihaksista puhumattakaan)? Gorilla on täysin kasvissyöjä. Ihmisen ja gorillan DNA on myös 95-99 prosenttisesti samankaltainen. Ja jos nyt totta puhutaan, leijona saisi kaadettua ja raadeltua hampaillaan vähän paremmin sen riistaeläimen. Ihminen on siis sekasyöjä, joka voi olla syömättä lihaa tai vähentää sitä aika helvetin paljon enemmän nykyisiin lukuihin verrattuna.
Ja voin sanoa, että elin monta vuotta lakto-ovona tajuamatta itse millainen ristiriita lihattomuudella oli siihen, että käytin silloin tällöin maitotuotteita ja kananmunia. En vain yksinkertaisesti halunnut tietää enempää, ja vaikka tiesinkin, olin kykenemätön vielä silloin tekemään muutosta. Ignorance is bliss.
Eettisiin näkökulmiin ei kuulu pelkästään se, että ne tuotantoeläimet elävät tuotantotiloissa aika paskaa elämää, vaan myös se, että ne murhataan syötäviksi. Eli juuri tämän tähden en halua syödä riistaa tai itse pyydettyä kalaa, koska en pysty siihen. Näen sen vääräksi, mutta pystyn kuitenkin kunnioittamaan enemmän niitä ihmisiä, jotka oikeasti ovat tietoisia mitä tuotantoeläimelle tapahtuu, ja kuitenkin valitsevat kahdesta pahasta sen vähemmän pahan. Tekevät edes jotain oman ruokansa eteen (pienistä pisaroista kasvaa suuri puro). Kuitenkaan selittämättä minulle sitä paskaa kuinka se on eettistä, sillä eettistä lihaa ei ole olemassa, sillä eettistä murhaa ei ole olemassa. Voit ajatella niitä eläimiä, vaikka söisitkin maitotuotteita, kananmunia tai lihaa, mutta on turha kuitenkaan väittää, että oma "nautinto" tai "helpomman elämän tavoittelu" ei veisi siinä sitä pidempää kortea.
On siis turha lähteä kritisoimaan itselleni tärkeää eettistä valintaa, sillä se loukkaa minua, mikäli joku edes ehdottaa, että söisin mitään eläinperäistä ruokaa. En pystyisi kaiken tietämäni jälkeen syömään iloisesti pihviä, perunan ja maidon kera. Se, että valintojani kritisoidaan, tunnen, että juuri minua kritisoidaan ja sitähän se on. Läheiseni tietävät mielipiteeni, mutta en kuitenkaan paasaa joulupöydässä kinkun eettisyydestä tai vaadi, että koko perheeni viettäisi vegaanin joulun. Omista mielipiteistäni huolimatta, yritän olla kuitenkin tuomitsematta. Haluaisin edes kerran, että omat läheiseni kunnioittaisivat ja olisivat ylpeitä siitä millainen minusta on tullut.
Olen saanut osakseni hiukan turhan usein kritiikkiä omasta elämänkatsomuksestani ja ruokavaliostani, sillä satun olemaan vegaani. Lähtökohtaisesti monen lähimmäiseni mielestä vain lihaa syömällä pysyy terveenä ja juuri vegaanius on omien ongelmieni alku ja juuri.
Olen elänyt jo yhdeksän vuotta ilman lihaa. Vegaaniudesta on tullut yksi suuri osa elämääni, josta en halua luopua. Se surettaa minua, kun en uskalla kertoa lähimmäisilleni, jos en voi hyvin, sillä minun näkemystäni kritisoidaan sanomalla, että tapatan itseäni. Mikäli söisin lihaa ja kertoisin jatkuvasta huimauksesta, se otettaisiin vakavasti ja mietittäisiin mistä se johtuu. Nyt minulle sanotaan, että se johtuu ruokavaliostani, sillä vegaanina en saa tarpeeksi vitamiineja tai syö tarpeeksi monipuolisesti. Lähtökohtana kaikki vaivani johtuvat ruokavaliostani, jopa kuukautiskivut.
Siirtyessäni kasvisruokavalioon, siirryin myös syömään monipuolisesti. Sekasyöjänä ruokavalioni oli paljon kapeampi kuin nyt, eikä kukaan sanonut, että sairaudet johtuivat siitä, etten syö monipuolisesti, koska söin lihaa. Monien mielestä liha on se ihme raaka-aine, joka pitää sinut terveenä, vaikka tutkimusten mukaan eläinperäiset ruoat ovat lähtökohtaisesti monien sairauksien takana mm. sydän- ja verisuonisairauksien, suolistosyövän ja diabeteksen, liikalihavuudesta nyt puhumattakaan (vaikka jälkimmäisen taustalla on toki monia muitakin tekijöitä).
On helppoa lähteä syynäämään toisen ruokavaliota, kun ei jakseta perehtyä omaan ruokavalioon ja tarkastella saako siitä tarpeeksi tarvittavia vitamiineja tai hivenaineita. Uskallan kuitenkin sanoa, että monet syövät aivan liian vähän kasviksia, vihanneksia ja hedelmiä, jolloin myös saa varmasti liian vähän tarvittavia vitamiineja. Monipuolinen ruokavalio on täten kaiken a ja o. Ja valitettavan moni sekasyöjä tuttavistani koostavat sen kasvipuolen perunasta, riisistä tai pastasta. Mikäli koostaa ruokavalionsa oikein, pystyy elämään ja pysymään terveenä, ruokavaliosta riippumatta. Fakta kuitenkin on se, että ihminen siirtyy sekasyöjästä kohti lihansyöjää ja se pihvi on lautasen maailma. Joten, jos lautasella on läskisoossia ja perunaa tai tomaatti-kesäkurpitsa-linssikastiketta pastan kanssa, kumpi tuntuu terveellisemmältä, vaikka vieressä ei ole salaattia?
Olen muutenkin kuullut naurettavia selityksiä sille, miksi joku ei voi olla kasvissyöjä tai edes vähentää eläinperäisiätuotteita. En siis sano, että kaikki voisivat ryhtyä vegaaneiksi. Se on utopiaa, olen liian kyyninen ihminen luulemaan mitään sellaista. Ensinnäkin on olemassa se pieni marginaalinen vähemmistö, jotka eivät pysty luopumaan lihasta omien allergioidensa tähden. Mikäli olet allerginen kaikille palkokasveille, on todella vaikeaa löytää ruokavalioon tarvittavat proteiinit, se ei siis ole mahdottomuus (proteiinia saa kuitenkin lähes kaikista kasvikunnantuotteista, soija ja muut palkokasvit ovat kuitenkin kasvikunnantuotteiksi suurimmat proteiinilähteet), mutta hankalaa, ja tällöin kuuluisi olla erittäin kiinnostunut ruoan eettisestä näkökulmasta. Mikäli ei ole sitä kiinnostusta, kukaan ei jaksa panostaa. Tästä päästäänkin lopulta siihen suurempaan marginaaliin eli niihin, joita ei voisi vähempää kiinnostaa. Olen tavannut liian monia ihmisiä, joita ei voisi paskaakaan kiinnostaa se, mitä sille elävälle ollennolle tapahtuu ennen kuin se siirtyy kuolleeksi eläimeksi lautaselle. Joten voinen sanoa, että näihin kaatuu tämä utopinen maailma. Kaikkia ei kuitenkaan voi pakottaa ymmärtää omia näkemyksiään (ja toisinaan myös faktatietoa) minä tiedän sen, sillä vanhempani ovat varsin elävä esimerkki tästä.
Urheilevilta ihmisiltä kuulen, ettei voi olla vegaani, koska urheilee eikä lihakset kasva ilman lihasta saatua proteiinia. Kyllä, lihassa on todella paljon proteiinia, mutta ei palkokasveissa proteiinin määrä mikään olematon ole. Ensinnäkin yksi nimi, Patrik Baboumian. Saksan vahvin mies, järkyttävät lihakset. Ja niin vegaani. Voinen siis kysäistä, haltialtako Baboumian saa lihaksensa? Saadakseen lihaksia täytyy nostaa ns. rautaa ja syödä monipuolisesti, ja monissa tapauksissa syödä hiukan enemmän proteiinia. Proteiinia saa muustakin kuin herasta eikä maitotuotteet (eli rahka) ole ainoa urheilijan proteiinipyhimys. Jotenkin tuo ontuva syy vihastuttaa enemmän, kuin se, että rehellisesti sanoo, ettei voisi paskaakaan kiinnostaa ne tuotantoeläimet. Sillä jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin mikäli ihan oikeasti näkee/kokee tehotuotannon ja tuotantoeläinten elämän totaalisen vääryydeksi ja näkee sen epäeettiseksi, ei tue sellaista toimintaa lainkaan. Kerron pienen salaisuuden, ne lehmät murhataan pulttipyssyllä, kun tarpeeksi maitoa ei heru. Niin tietenkin sen jälkeen, kun ne on keinohedelmöitetty aika monta kertaa ja niiden poikaset on viety heti jokaisen synnytyksen jälkeen pois. Siinä teille eettistä menoa.
Toinen naurettava syy perustella lihansyöntiään, on meidän mahtavat kulmahampaat! Leijona ja hai vapiskaa, täältä tulee true lihansyöjä, räyh! Oletteko ikinä, ihan sattumoisin, nähneet gorillan kulmahampaita (niistä masiivisista lihaksista puhumattakaan)? Gorilla on täysin kasvissyöjä. Ihmisen ja gorillan DNA on myös 95-99 prosenttisesti samankaltainen. Ja jos nyt totta puhutaan, leijona saisi kaadettua ja raadeltua hampaillaan vähän paremmin sen riistaeläimen. Ihminen on siis sekasyöjä, joka voi olla syömättä lihaa tai vähentää sitä aika helvetin paljon enemmän nykyisiin lukuihin verrattuna.
Ja voin sanoa, että elin monta vuotta lakto-ovona tajuamatta itse millainen ristiriita lihattomuudella oli siihen, että käytin silloin tällöin maitotuotteita ja kananmunia. En vain yksinkertaisesti halunnut tietää enempää, ja vaikka tiesinkin, olin kykenemätön vielä silloin tekemään muutosta. Ignorance is bliss.
Eettisiin näkökulmiin ei kuulu pelkästään se, että ne tuotantoeläimet elävät tuotantotiloissa aika paskaa elämää, vaan myös se, että ne murhataan syötäviksi. Eli juuri tämän tähden en halua syödä riistaa tai itse pyydettyä kalaa, koska en pysty siihen. Näen sen vääräksi, mutta pystyn kuitenkin kunnioittamaan enemmän niitä ihmisiä, jotka oikeasti ovat tietoisia mitä tuotantoeläimelle tapahtuu, ja kuitenkin valitsevat kahdesta pahasta sen vähemmän pahan. Tekevät edes jotain oman ruokansa eteen (pienistä pisaroista kasvaa suuri puro). Kuitenkaan selittämättä minulle sitä paskaa kuinka se on eettistä, sillä eettistä lihaa ei ole olemassa, sillä eettistä murhaa ei ole olemassa. Voit ajatella niitä eläimiä, vaikka söisitkin maitotuotteita, kananmunia tai lihaa, mutta on turha kuitenkaan väittää, että oma "nautinto" tai "helpomman elämän tavoittelu" ei veisi siinä sitä pidempää kortea.
On siis turha lähteä kritisoimaan itselleni tärkeää eettistä valintaa, sillä se loukkaa minua, mikäli joku edes ehdottaa, että söisin mitään eläinperäistä ruokaa. En pystyisi kaiken tietämäni jälkeen syömään iloisesti pihviä, perunan ja maidon kera. Se, että valintojani kritisoidaan, tunnen, että juuri minua kritisoidaan ja sitähän se on. Läheiseni tietävät mielipiteeni, mutta en kuitenkaan paasaa joulupöydässä kinkun eettisyydestä tai vaadi, että koko perheeni viettäisi vegaanin joulun. Omista mielipiteistäni huolimatta, yritän olla kuitenkin tuomitsematta. Haluaisin edes kerran, että omat läheiseni kunnioittaisivat ja olisivat ylpeitä siitä millainen minusta on tullut.
torstai 20. helmikuuta 2014
Balladi 1
Tämä talvi on ollut yksi suuri vitsi. Unelmoin keväästä ja lämpimästä, sillä paleltaa nykyään vähän liikaakin sisällä, vaikka villatakki ja kaulahuivi olisivat päällä.
Saa nähdä kuinka monta takatalvea kerkeää vielä tulla, mutta minä olen jo totaalisen kyllästynyt a) harmaaseen vesisateeseen tai räntään b) harmauteen.
Helvetti, kesä tuu jo.
Saa nähdä kuinka monta takatalvea kerkeää vielä tulla, mutta minä olen jo totaalisen kyllästynyt a) harmaaseen vesisateeseen tai räntään b) harmauteen.
Helvetti, kesä tuu jo.
maanantai 17. helmikuuta 2014
Heräsin tänään puoli kolme ja kun kello alkoi hiljalleen näyttämään kuutta, päätin luovuttaa sen suhteen, että nukahtaisin uudestaan.
En tiedä monelta menin nukkumaan, mutta kuvittelisin nukkuneeni edes vähintään sen kaksi tuntia.
Viime yö oli jotenkin äärettömän säälittävä unen suhteen, sillä en millään meinannnut nukahtaa ja onhan se nyt aika säälittävää herätä jo puoli kolmelta.
Elän välillä unettomuuden ja jatkuvan unen välissä. Välillä tuntuu, etten edes tiedä millainen on kultainen keskitie. Nyt voin vain arvuutella, kuinka kauan tämä unettomuus kestää, vai oliko tämä vain yksi sattuma.
En tiedä monelta menin nukkumaan, mutta kuvittelisin nukkuneeni edes vähintään sen kaksi tuntia.
Viime yö oli jotenkin äärettömän säälittävä unen suhteen, sillä en millään meinannnut nukahtaa ja onhan se nyt aika säälittävää herätä jo puoli kolmelta.
Elän välillä unettomuuden ja jatkuvan unen välissä. Välillä tuntuu, etten edes tiedä millainen on kultainen keskitie. Nyt voin vain arvuutella, kuinka kauan tämä unettomuus kestää, vai oliko tämä vain yksi sattuma.
perjantai 31. tammikuuta 2014
Bird of Flame
Poikkasin eilen jään poikki ja siinä keskellä merta ihmettelin, miten kummaa se kaikki oli. Aurinko paistoi ja merituuli kohmetti posket ja leuan niin, että puhuminen oli äärettömän vaikeaa, mutta nautin suuresti siitä, että sain katsella niitä kauniita puulinnoja lähempää kuin ennen.
torstai 30. tammikuuta 2014
I'm Waiting Here
Kävelin eilen merituulesta välittämättä pitkin Esplanadin puistoa ja mietin kuinka kaunis kotikaupunkini on. En välittänyt siitä, että tuuli puri ikävästi poskista, sillä aurinko paistoi ja oli valoisaa.
Ensimmäistä kertaa seisoin punaisissa valoissa ilman, että lähdin ylittämään niitä. Eikä se edes tuntunut typerältä pönöttää valoissa yksin, eikä autoja näkynyt missään. Siinä seisoin ja annoin tuulen purra ja tunsin eläväni.
Ensimmäistä kertaa seisoin punaisissa valoissa ilman, että lähdin ylittämään niitä. Eikä se edes tuntunut typerältä pönöttää valoissa yksin, eikä autoja näkynyt missään. Siinä seisoin ja annoin tuulen purra ja tunsin eläväni.
maanantai 27. tammikuuta 2014
Lose It
Haaveilen uusista tatuoinneista ja ruokareissuista Berliiniin, Aasiaan, Afrikkaan - kaikkialle.
Haaveilen myös siitä hetkestä, kun saa vihdoinkin elämässä muutakin rahaa kuin opintorahan.
Ehkä joskus. Pian.
Haaveilen myös siitä hetkestä, kun saa vihdoinkin elämässä muutakin rahaa kuin opintorahan.
Ehkä joskus. Pian.
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
Black Mirror
On ihanaa juoda aamupalalla jälleen kahvia soijamaidolla. Kahvi on edes jotenkin hyvää soijamaidolla.
Olen juonut kahvini viimeaikoina kauramaidolla ja valitellut sitä, kuinka pahaa kahvi on. Mutta silti sitä kahvia on pakko juoda se yksi kuppi aamulla, ihan vain varmuuden vuoksi, jotta jaksaisi valvoa koko päivän koneen ääressä ja kirjoittaa opparia.
Tietenkin voisi senkin vähän lopettaa kokonaan. Hyllyt notkuu edelleen erilaisista teelaaduista ja kai niitäkin pitäisi tässä tuhota, varsinkaan kun kesällä sitä ei ikinä osaa tehdä.
Olen juonut kahvini viimeaikoina kauramaidolla ja valitellut sitä, kuinka pahaa kahvi on. Mutta silti sitä kahvia on pakko juoda se yksi kuppi aamulla, ihan vain varmuuden vuoksi, jotta jaksaisi valvoa koko päivän koneen ääressä ja kirjoittaa opparia.
Tietenkin voisi senkin vähän lopettaa kokonaan. Hyllyt notkuu edelleen erilaisista teelaaduista ja kai niitäkin pitäisi tässä tuhota, varsinkaan kun kesällä sitä ei ikinä osaa tehdä.
torstai 16. tammikuuta 2014
Royals
Tässä kun olen monta vuotta kasvattanut tukkaani ilman, että olen sitä käynyt radikaalisti leikkuuttamassa yli vuoteen, haluaisin huijata ja laittaa pidennyksiä.
Ja tässä oikeastaan se ongelma tuleekin, sillä en halua pilata omaa tukkaani (sillä pidennykset enemmän tai vähemmän rasittavat omaa tukkaa) tai pilata omaa hiuspohjaani, sillä aikaisemmat teippipidennykset allergisoivat hiuspohjaani.
Vaihtoehdoksi siis jää, joko se, etten tuhlaa rahojani sellaiseen humputukseen tai sitten se, että hankkisin klipsipidennyksiä.
Voi olla, että jään vain kasvattamaan omaa tukkaani samalla tavalla, kun tähän asti olen asian hoitanut, mutta onhan se kiva katsella vanhoja kuvia, missä on niin pitkä tukka (niillä pidennyksillä).
Ehkä yritän jaksaa samalla vanhalla tavalla, eihän siihen ihannepituuteeni ole oikeasti kuin kuusi senttiä. Ja voin lohduttaa itseäni sillä, etten edes muista milloin viimeksi oma tukkani on ollut näin hyvässä kunnossa (kiitos kaikkien lämpökäsittelyjen ja kaikkien tököttien vähentämisen/lopettamisen ansiosta) ja hiuspohjani alkaa hiljalleen olla normaali!
Ja tässä oikeastaan se ongelma tuleekin, sillä en halua pilata omaa tukkaani (sillä pidennykset enemmän tai vähemmän rasittavat omaa tukkaa) tai pilata omaa hiuspohjaani, sillä aikaisemmat teippipidennykset allergisoivat hiuspohjaani.
Vaihtoehdoksi siis jää, joko se, etten tuhlaa rahojani sellaiseen humputukseen tai sitten se, että hankkisin klipsipidennyksiä.
Voi olla, että jään vain kasvattamaan omaa tukkaani samalla tavalla, kun tähän asti olen asian hoitanut, mutta onhan se kiva katsella vanhoja kuvia, missä on niin pitkä tukka (niillä pidennyksillä).
Ehkä yritän jaksaa samalla vanhalla tavalla, eihän siihen ihannepituuteeni ole oikeasti kuin kuusi senttiä. Ja voin lohduttaa itseäni sillä, etten edes muista milloin viimeksi oma tukkani on ollut näin hyvässä kunnossa (kiitos kaikkien lämpökäsittelyjen ja kaikkien tököttien vähentämisen/lopettamisen ansiosta) ja hiuspohjani alkaa hiljalleen olla normaali!
Daffy Duck
Olen syönyt niin monena päivänä jotain nopeasti kyhättyä ruokaa, että oli ihana kerrankin syödä muutakin kuin nopeaa ruokaa.
Intialainenruoka on aina ollut lemppariani ja vihdoin jaksoin tehdä kyytipojaksi naanleipää.
Ruoka oli hyvää ja täyttävää, ja vaikka naanleipä ei ollut aivan samaa tasoa kuin ravintoloissa, tuli siitä todella hyvää.
Kamalana vegaanina käytin Valion reseptiä, vain vegaaniseksi muunneltuna.
Ja parsakaali-linssicurry onnistui hyvin eikä ollut hassumpaa.
Intialainenruoka on aina ollut lemppariani ja vihdoin jaksoin tehdä kyytipojaksi naanleipää.
Ruoka oli hyvää ja täyttävää, ja vaikka naanleipä ei ollut aivan samaa tasoa kuin ravintoloissa, tuli siitä todella hyvää.
Kamalana vegaanina käytin Valion reseptiä, vain vegaaniseksi muunneltuna.
Ja parsakaali-linssicurry onnistui hyvin eikä ollut hassumpaa.
maanantai 13. tammikuuta 2014
Fallen Snow
Tatuointi alkaa hiljalleen parantua, mikä tarkoittaa sitä, että kutina on sietämätöntä. Iho tuntuu edelleen siltä, kuin se olisi palanut auringossa, mutta se nyt ei taida ihme ollakaan.
Jään unelmoimaan vielä muista uusista tatuoinneista.
Jään unelmoimaan vielä muista uusista tatuoinneista.
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
Revolution
Aina välillä tuntuu, että elän omassa pienessä vegaanikuplassa. On jotenkin huvittavaa joka kerta kaupassa kauhistella, kun tuntemattomat nuoret naiset ottavat koriinsa paketin jauhelihaa.
Tai törmätä netissä ruokablogiin, jossa tehdään ruoaksi jotain lihaa ja jaetaan se resepti.
Ilmeisesti minun pitäisi kai kasvattaa omaa näkemystäni tai ainakin ymmärtää se, että kaikki eivät ole vegaaneja tai edes jonkinlaisia kasvissyöjiä. Mutta minulla on tähän kaikkeen puolustuspuhe!
Koska melkein kaikki tuttuni ovat a) joko vegaaneja tai b) lakto-ovoja, on ihan ymmärrettävää, että unohdan sitten ne ihmiset, jotka käyttävät lihaa ravintonaan. Nekin, jotka ovat sekasyöjiä, suostuvat nurisematta syömään vegaanistaruokaa, ilman, että siitä tulisi mikään paha vääntö.
Joten kai on ihan ymmärrettävää, että asun tässä pienessä kuplassa.
Enemmänkin tämä "kauhistus" on sellaista "Oho tuollaisia ihmisiä sittenkin on olemassa! Olen kokonaan unohtanut!" Kaupassa seikkaillessa aina välillä tuleekin siis aina sellainen olo, kuin törmäisi mystiseen lumimieheen.
Mutta varmaan minä olen monelle se mystinen lumimies kohdatessa. Tai sitten joku ruokanatsi (vaikka en edes vinetä toisten syömisistä).
Tai törmätä netissä ruokablogiin, jossa tehdään ruoaksi jotain lihaa ja jaetaan se resepti.
Ilmeisesti minun pitäisi kai kasvattaa omaa näkemystäni tai ainakin ymmärtää se, että kaikki eivät ole vegaaneja tai edes jonkinlaisia kasvissyöjiä. Mutta minulla on tähän kaikkeen puolustuspuhe!
Koska melkein kaikki tuttuni ovat a) joko vegaaneja tai b) lakto-ovoja, on ihan ymmärrettävää, että unohdan sitten ne ihmiset, jotka käyttävät lihaa ravintonaan. Nekin, jotka ovat sekasyöjiä, suostuvat nurisematta syömään vegaanistaruokaa, ilman, että siitä tulisi mikään paha vääntö.
Joten kai on ihan ymmärrettävää, että asun tässä pienessä kuplassa.
Enemmänkin tämä "kauhistus" on sellaista "Oho tuollaisia ihmisiä sittenkin on olemassa! Olen kokonaan unohtanut!" Kaupassa seikkaillessa aina välillä tuleekin siis aina sellainen olo, kuin törmäisi mystiseen lumimieheen.
Mutta varmaan minä olen monelle se mystinen lumimies kohdatessa. Tai sitten joku ruokanatsi (vaikka en edes vinetä toisten syömisistä).
perjantai 10. tammikuuta 2014
Essex Dogs
Tänään se sitten tapahtuu, kolmen tunnin päästä. Uusi tatuointi.
On jotenkin käsittämätöntä, että olen odottanut tätä hetkeä viisi kuukautta ja nyt se tapahtuu. Ja olen innoissani.
Joskus tällaiset pienet haaveet tapahtuu. Se on hyvä niin.
On jotenkin käsittämätöntä, että olen odottanut tätä hetkeä viisi kuukautta ja nyt se tapahtuu. Ja olen innoissani.
Joskus tällaiset pienet haaveet tapahtuu. Se on hyvä niin.
torstai 9. tammikuuta 2014
Sweet Little Kitten
Huomenna. Uusi tatuointi. Jännittää. Kauhistuttaa.
On jotenkin naurettavaa, että jännitän jotain sellaista asiaa, josta olen haaveillut niin kauan. Samalla on vähän naurettavaa ja älytöntä, olla kauhuissaan jostain sellaisesta asiasta, josta minulla kuitenkin on kokemusta. Ei tatuointi nyt edes niin paljon satu (kuten ei lävistyksetkään, oikeasti!), mutta silti olen naurettavan kauhuissani ja mahassa on inhottavia perhosia.
Aloin jopa miettiä, että "Luoja, se tulee niin näkyvälle paikalle! Entä, jos en tykkääkään siitä?!", vaikka ensimmäisen tatuointini kohdalla mietin samaa (ja jopa mietin itse paperia allekirjoittaessani, että valehtelen olevani raskaana, jottei sitä varmastikaan voida hakata ihooni) ja kun se lopulta siellä lapaluussa oli, rakastuin täysin. Enkä voisi kuvitella olevani enää ilman sitä, kuten en voi kuvitella olevani ilman huulikoruanikaan.
Mutta kaikesta kauhusta ja jännityksestä huolimatta päälimmäisenä tunteena on innostus! Koen jokaisesta tärkeästä asiasta monia tunteita, vaikka lopulta tiedän, ettei kauhu tai pelko siitä etten pidäkään siitä, ole mitenkään edes mahdollisia. Jos olen miettinyt uutta tatuointia viimeiset kaksi vuotta, on tuskin mahdollista, että katuisin päätöstä.
Olen jokaisen lävistykseni ja ensimmäisen tatuointini aikana kokenut täsmälleen nämä samat tunteet, ja joka kerta olen vain rakastunut niihin ja tullut siihen tulokseen, että juuri tämä on tätä minua.
En ehkä näytä siltä, että pidän todella paljon tatuoinneista tai lävistyksistä, mutta ei se haittaa. On ehkä jännittävämpääkin olla tällainen Tea viisvee, joka yllättää jokaisen nurkan takana.
Olen äärimmäisen innoissani. Jää nähtäväksi kuinka paljon saan työstettyä opparia tänään, ei ehkä kovinkaan tuotteliaspäivä.
On jotenkin naurettavaa, että jännitän jotain sellaista asiaa, josta olen haaveillut niin kauan. Samalla on vähän naurettavaa ja älytöntä, olla kauhuissaan jostain sellaisesta asiasta, josta minulla kuitenkin on kokemusta. Ei tatuointi nyt edes niin paljon satu (kuten ei lävistyksetkään, oikeasti!), mutta silti olen naurettavan kauhuissani ja mahassa on inhottavia perhosia.
Aloin jopa miettiä, että "Luoja, se tulee niin näkyvälle paikalle! Entä, jos en tykkääkään siitä?!", vaikka ensimmäisen tatuointini kohdalla mietin samaa (ja jopa mietin itse paperia allekirjoittaessani, että valehtelen olevani raskaana, jottei sitä varmastikaan voida hakata ihooni) ja kun se lopulta siellä lapaluussa oli, rakastuin täysin. Enkä voisi kuvitella olevani enää ilman sitä, kuten en voi kuvitella olevani ilman huulikoruanikaan.
Mutta kaikesta kauhusta ja jännityksestä huolimatta päälimmäisenä tunteena on innostus! Koen jokaisesta tärkeästä asiasta monia tunteita, vaikka lopulta tiedän, ettei kauhu tai pelko siitä etten pidäkään siitä, ole mitenkään edes mahdollisia. Jos olen miettinyt uutta tatuointia viimeiset kaksi vuotta, on tuskin mahdollista, että katuisin päätöstä.
Olen jokaisen lävistykseni ja ensimmäisen tatuointini aikana kokenut täsmälleen nämä samat tunteet, ja joka kerta olen vain rakastunut niihin ja tullut siihen tulokseen, että juuri tämä on tätä minua.
En ehkä näytä siltä, että pidän todella paljon tatuoinneista tai lävistyksistä, mutta ei se haittaa. On ehkä jännittävämpääkin olla tällainen Tea viisvee, joka yllättää jokaisen nurkan takana.
Olen äärimmäisen innoissani. Jää nähtäväksi kuinka paljon saan työstettyä opparia tänään, ei ehkä kovinkaan tuotteliaspäivä.
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
Ragged Wood
Sain peruutuspaikan tatuoinnilleni ja tatuoinnin aika aikaistui melkein kahdella viikolla. Nyt en enää tiedä miten päin olla, sillä se mikä oli kahden viikon päässä onkin nyt kahden päivän päässä. Olen innoissani ja samalla niin kauhistunut! Ehkä kuitenkin innostus on tunteista päälimmäisin.
Mutta kai sitä opparia pitää tehdä, vaikka usko siihen, että valmistun alkaakin hiipua (siitäkin huolimatta, että olen nykyään aivan liekeissä koko kirjoittamisesta).
Vaikka saisinkin opparin pois alta, on edelleen se toinen viidentoista opintopisteen hirviö eli harjoittelu edessä. Usko siihen, että saisin edes jonkinlaisen palkallisen harjoittelun, hiipuu päivä päivältä ja on jotenkin niin naurettavaa mennä tekemään oikeaa työtä ilmaiseksi.
En tiedä olenko sitten ainoa, jonka motivaatio tehdä ilmaista työtä, josta vaaditaan aivan helvetisti, on täysi nolla. Se, että siitä saisi edes jonkinlaista nimellistä palkkaa olisi aivan mahtavaa, enkä tässä tapauksessa edes vaadi mitään maltaita. Se, että saisin edes vähän enemmän kuin opintorahan ja lainan, ei mielestäni ole niin paljon vaadittua.
Sen, että on elänyt helvetin monta vuotta pelkällä seitsemälläsadalla kuussa, on ihan helvetisti rahaa, jos saisi edes yhdeksänsataa kuussa, puhumattakaan tonnista!
Mutta ilmeisesti tämä opiskelijan haaveilemat parisataa enemmän on hiukan liikaa.
Mutta kai sitä opparia pitää tehdä, vaikka usko siihen, että valmistun alkaakin hiipua (siitäkin huolimatta, että olen nykyään aivan liekeissä koko kirjoittamisesta).
Vaikka saisinkin opparin pois alta, on edelleen se toinen viidentoista opintopisteen hirviö eli harjoittelu edessä. Usko siihen, että saisin edes jonkinlaisen palkallisen harjoittelun, hiipuu päivä päivältä ja on jotenkin niin naurettavaa mennä tekemään oikeaa työtä ilmaiseksi.
En tiedä olenko sitten ainoa, jonka motivaatio tehdä ilmaista työtä, josta vaaditaan aivan helvetisti, on täysi nolla. Se, että siitä saisi edes jonkinlaista nimellistä palkkaa olisi aivan mahtavaa, enkä tässä tapauksessa edes vaadi mitään maltaita. Se, että saisin edes vähän enemmän kuin opintorahan ja lainan, ei mielestäni ole niin paljon vaadittua.
Sen, että on elänyt helvetin monta vuotta pelkällä seitsemälläsadalla kuussa, on ihan helvetisti rahaa, jos saisi edes yhdeksänsataa kuussa, puhumattakaan tonnista!
Mutta ilmeisesti tämä opiskelijan haaveilemat parisataa enemmän on hiukan liikaa.
lauantai 4. tammikuuta 2014
Burning Hearts
Nyt kun tänään olisi pitänyt kolmatta päivää putkeen intensiivisesti leikkiä tilastonkäsittelyohjelmalla, ei ole yllätys ettei siitä tullut mitään. Toki tunteja on vielä päivässä jäljellä, mutta kun aivot päikkäreistä huolimatta tuntuvat edelleen puurolta, ei voi odottaa samanlaisia ahaa-elämyksiä mitä parina edeltäneenä päivänä.
Ehkä pitäisi edes yrittää, vaikka karusellihuimaus tuntuu vievän kaiken huomion tältä päivältä.
Sorvin ääreen siis.
Ehkä pitäisi edes yrittää, vaikka karusellihuimaus tuntuu vievän kaiken huomion tältä päivältä.
Sorvin ääreen siis.
torstai 2. tammikuuta 2014
3,6,9
Uusi vuosi vaihtui ja arki palasi. Nyt pitäisi muka opiskella niin ahkerasti ja alkaa pohtimaan omaa viimeistä harjoittelua, sillä olen nyt niin päättänyt saada tämän leikkikoulun plakkariin ja saada edes jotkut ammatin paperit käteen ja valmistua sinne kortistoon.
Sitten voisin vaikka miettiä, mitä haluan sitten isona. Sillä eihän tässä ikäkriisi ala painamaan ollenkaan. Olen kakskytäviis ja valmistun ammattiin ammattikorkeakoulusta ja en tule saamaan niillä papereilla mitään. Vai kuinka moni oikeasti tietää mitä Ympäristösuunnittelija tekee?
Voin sanoa vinkkinä, ettei todellakaan suunnittele mitään pihamaita.
Niinpä sitten kortistossa on hyvä miettiä toista ammattia ja ehkä sitten nelikymppisenä pääsen tekemään jotain muutakin töitä kuin paskaduunia.
Pessimisti-Tea täällä vaan moi.
Sitten voisin vaikka miettiä, mitä haluan sitten isona. Sillä eihän tässä ikäkriisi ala painamaan ollenkaan. Olen kakskytäviis ja valmistun ammattiin ammattikorkeakoulusta ja en tule saamaan niillä papereilla mitään. Vai kuinka moni oikeasti tietää mitä Ympäristösuunnittelija tekee?
Voin sanoa vinkkinä, ettei todellakaan suunnittele mitään pihamaita.
Niinpä sitten kortistossa on hyvä miettiä toista ammattia ja ehkä sitten nelikymppisenä pääsen tekemään jotain muutakin töitä kuin paskaduunia.
Pessimisti-Tea täällä vaan moi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)