Kun on täyttänyt ja hakenut seitsemää työpaikkaa ei voi olla muuta kuin väsynyt. Jotenkin tuntuu, että kaikkiin myyjän paikkoihin haetaan kauniita maalattuja naisia, joilla on suorat valkoiset hampaat ja järkyttävä povi.

No ainakaan yrittänyttä ei laiteta. Ainakin kovin epätoivoinen alan olemaan.

Välillä tuntuu, että olisi liikaa pyydetty, että saisin sellaisen työn missä viihdyn. Vaikka ei sen niin pitäisi edes mennä.

Mutta kai vain eteenpäin. 

Olen alkanut hiljalleen miettiä mitä haluaisin joululahjaksi. Koska en ole moneen vuoteen oikein keksinyt mitä tarvitsisin, keksin jo muutaman ihan oikean käyttökelpoisen joululahjan.

Jostain syystä haluaisin Marimekon teekannun. Sen ihanan Oiva/Siirtolapuutarha-teekannun ja sitten vieraat eivät joisi täällä mitään muuta, kuin laadukkaita teelaatuja hienosta kannusta. Poikaystäväni tosin tulee luultavasti vastustamaan tätä (niin kyllä ihan varmasti mietit siellä, että miksi ylipäätään tarvitaan teekannu ja juuri Marimekkoa, vastaan yksinkertaisesti: Siksi koska se on kaunis).

Olen jo hiljalleen havahtunut, että hitsi, tarvittaisiin oikeasti hyviä käsipyyhkeitä. Monesta nykyisestä käsipyyhkeestä alkaa mennä pidikkeet ja ne alkavat kauhtua. Eikä oikeastaan olisi pahitteeksi hommata ihan yksinkertaisia pidikkeitä pyyhkeille (ripustinnipsuja ne taitaa olla). On jotenkin kamalan hankalaa (oikeasti en vain jaksa nähdä vaivaa) ommella jokaiseen käsipyyhkeeseen erilliset koukut. Jos olisi niitä erillisiä pidikkeitä, niin tämäkin ongelma olisi entinen ongelma.

Tietenkin voisin taas jälleen yrittää saada vanhemmiltani rahaa joululahjaksi, uuteen tatuointiin. Tosin jotenkin tuntuu, ettei rahaa tipu, jos sanon syyksi tatuoinnin. Mutta niin, uusi tatuointi on tässä jokatapauksessa mielessä ja siihen ehkä haluaisin taas hiukan säästää rahaa.

 

Nyt kun olen sairastanut enemmän tai vähemmän reilun viikon, alkaa jo hiljalleen ärsyttää.

Olen näyttänyt ainakin viikon järkyttävältä zombielta, enkä ole voinut astua ulos ollenkaan. Hiljalleen tekisi mieli näyttää ihka oikealta ihmiseltä ja astua ulos ja tuntea auringon lämpö iholla.

Ehkä vielä tyydyn kohtalooni ja juon ties kuinka monetta kuppia inkivääriteetä ja uppouduin kirjan pariin, kunnes nukahdan.

Yritän tässä epätoivoisesti herätellä mielenkiintoani kuvajournalismin historiaan, mutta kun kirja, josta essee pitäisi tehdä, on niin puuduttava ja pohjautuu enemmänkin keksijöiden mietteisiin ja ihmepohdiskeluihin, on siitä vaikea oikein innostua. Vain kerran aikaisemmin on ollut yhtä typerä kirja edessäni, ja se liittyi esimiesjohtamiseen ja kyseisessä sontakasassa puhuttiin johtajien viinin juomisesta Kalifornian auringon alla. Sarasteen kirjassa lähtökohta on melkein sama, mutta lähinnä viinittely on korvattu kahvittelulla ja sijoittuu 1700-luvun Ranskaan, missä keksijät pohtivat ja angtaavat ja ovat epäluuloisia toisiaan kohtaan.

Minä en kaipaa kirjalta mitään elävöittämisyrityksiä. Yritä siitä sitten kaiken, anteeksi nyt vain, paskan seasta löytää ne oikeasti kuvajournalismia innostaneet asiat. Minua ei valitettavasti kiinnosta jokaisen tiedemihen yritykset luoda tuo ihmelaatikko, camera obscura, tai millaiset lähtökohdat heillä oli ja milloin heidän tiedemiespartneri kuoli ja jäädytti useammaksi vuodeksi koko valokuvan kehittämisen.

Minua kiinnostaa fakta sinänsä. Ei nämä ihmiset, jotka valokuvauksen mahdollistivat. Ehkä sitten olen houkka, mutta en vain sitten mahda sille mitään. Lukisin näiden ihmisten elämästä, jos se kiinnostaisi. Tällä hetkellä minua vain kiinnostaa kuvajournalismin historia, pelkkä historia, ilman mitään kertomuksen aineksia.

Kohta ranskan kesäkurssi on täysin plakkarissa ja visuaalisen viestinnän essee pyörii turhan paljon mielessäni, joten kai sen kimppuun on ihan pian ryhdyttävä.

Ja siinä se sitten olisi. Viimeiset kurssini kestävän kehityksen tutkintooni. Sitten minusta kai ihan oikeasti tulee Ympäristösuunnittelija. Tähän todellisuuteen olen hiljalleen herännyt ja alkanut etsiä ihan oikeita töitä.

Harmikseni kaikki omaan alaani liittyvät mukavat työt, ovat kiven alla (tai niitä ei ole lainkaan). Edes niitä ikävämpiä oman alan töitä ei juuri ole missään.

Jos en saa oman alani töitä, voin kyllä tehdä muutakin, mutta ihan kaikkeen en ryhdy. En halua enää notkua puhelimen toisessa päässä ja kuulla kuinka asiakkaat haukkuvat minut lyttyyn. Ihan niin vahva en enää ole. Olen kuunnellut haukkumista tarpeeksi (yli kahden vuoden ajan, kahden eri firman alaisuudessa) ja niitä töitä en enää etsi, vaikka kuinka minulla olisi siitä kokemusta. Viime kesä sen todisti ja antoi viimeisen naulan siihen arkkuun.

En tiedä, onko mukavan työn (sellaisen josta oikeasti nauttii ja joka ei syö mielenterveyttä) löytäminen liian paljon vaadittu?