Talvi on saapunut. Lumi vei pimeyden mennessään ja onneksi äärimmäinen väsymys meni siinä samalla, sillä kahvi ei ole pitkään aikaan maistunut muulta kuin pahalta.
Välillä on kovin vaikea tietää, mitä sitä elämällään haluaisi, sillä jokainen vaihtoehto on toistaan pelottavampi. Ainakin vähän.
Mutta taidan mieluummin kohdata pelkoni, osoittaa ne mahdolliseksi turhiksi. Sillä ehkä se elämä kantaa.
Ja turha minun on pelätä tulevaisuutta, kun hetki on tässä ja nyt, ja aurinko paistaa ja on niin kaunista.
maanantai 29. joulukuuta 2014
tiistai 9. joulukuuta 2014
Hämmästyttävä Muuttuva Poika
Olen asunut nyt kaksi ja puoli vuotta Helsingissä. Se on kauiten, missä olen asunut kotikyläpahasen jälkeen. Ja Helsinki on ensimmäinen kaupunki, missä oikeasti tunsin heti olevani kotona ja ensimmäinen kerta, kun ajattelin "Täällä mä haluan asua, täältä ei ole pakko päästä pois".
Vielä samaisena vuonna, kun tänne muutin, ajattelin etten todellakaan halua missään Helsingissä asua. Kuvittelin helvetinkin jäätyvän aikaisemmin kuin, että raahaisin pienen omaisuuteni tänne ja kuvittelisin asuvani täällä mahdollisesti koko loppuelämäni.
Ja sitten kuitenkin oli ihan pakko päästä pois sieltä muualta, vähän korjata itseään ja pistää palaset paikoilleen. Eihän se haitannut, jos asuisin täällä vain hetken, sillä olihan muutkin kaupungit olleet vain sellaisia paikkoja, joissa etsin itseäni ja viivyn vain hetken, kunnes oikeasti tiedän mitä haluan tai missä haluan olla.
Olen aina kuvitellut olevani kauhean hitaasti lämpenevä (toisinaan sitä ihan oikeasti olenkin), sillä mitään muuta kaupunkia en ole tuntenut omakseni, kodikseni.
Mutta täällä on hyvä olla, tämä on koti. Ja en kadu hetkeäkään, että hyppäsin, sillä laskeutuminen oli niin helppoa ja ihanaa.
Ja sitä paitsi, Helsinki on aina kaunis, siitä ei pääse yli millään.
Vielä samaisena vuonna, kun tänne muutin, ajattelin etten todellakaan halua missään Helsingissä asua. Kuvittelin helvetinkin jäätyvän aikaisemmin kuin, että raahaisin pienen omaisuuteni tänne ja kuvittelisin asuvani täällä mahdollisesti koko loppuelämäni.
Ja sitten kuitenkin oli ihan pakko päästä pois sieltä muualta, vähän korjata itseään ja pistää palaset paikoilleen. Eihän se haitannut, jos asuisin täällä vain hetken, sillä olihan muutkin kaupungit olleet vain sellaisia paikkoja, joissa etsin itseäni ja viivyn vain hetken, kunnes oikeasti tiedän mitä haluan tai missä haluan olla.
Olen aina kuvitellut olevani kauhean hitaasti lämpenevä (toisinaan sitä ihan oikeasti olenkin), sillä mitään muuta kaupunkia en ole tuntenut omakseni, kodikseni.
Mutta täällä on hyvä olla, tämä on koti. Ja en kadu hetkeäkään, että hyppäsin, sillä laskeutuminen oli niin helppoa ja ihanaa.
Ja sitä paitsi, Helsinki on aina kaunis, siitä ei pääse yli millään.
tiistai 2. joulukuuta 2014
Kalatehdas
Jotenkin tuntuu, että tämä vuosi on mennyt kamalan kiireesti ohi. Niin, ettei ole edes kaikkea sisäistänyt. Ei ole jotenkaan pystynyt sisäistämään, sillä jo yksinkertaisesti pelkkä selviytyminen on ollut hankalaa.
Mutta sitä selviydyttiin. Vuoden 2013 kesästä lähtien, olen enemmän tai vähemmän selviytynyt, välillä jopa niin, että olen luullut voivani jo paljon paremmin. Kunnes sitten tulee taas takapakkia ja eletään niitä samoja tunteita uudestaan. Mutta paljon edistystä on tullut. Viime talvena painoin vähimmillään pikkuruiset neljäkymmentäkaksi ja kävin vaa'alla ainakin kahdesti päivässä, joka päivä. Nyt en edes muista milloin olen saanut päähäni punnita itseni ja tunnen itseni terveemmäksi ja jopa kauniimmaksi kuin aikoihin.
Valmistuin vihdoin kesällä ympäristösuunnittelijaksi, vaikka se vuosi sitten tuntui naurettavan typerältä haaveelta. Ja sain opinnäytetyöstä nelosen! Vaikka töitä en ole vielä onnistunut saamaan, olen saanut tehdä työkokeilua, jossa tunnen oikeasti olevani avuksi.
Olen myös nyt päättänyt, etten enää leimaa itseäni masennuksen uhriksi. Tiedän parantumisen vievän aikaa, mutta se, että saan tehdä asioita, joista pidän ja tunnen itseni tärkeäksi ja suureksi avuksi, on myös paras lääke itselleni.
Yritän enemmän muistaa sen asian, vaikka lähinnä oman mieleni on pistänyt matalaksi iänikuiset vatsakivut, jotka eivät tunnu helpottuvan millään ja jos en kärsi vatsakrampeista, migreeni yllättää. Ja senkin takana on varmaan särkylääkecocktailini, jota joudun syömään useina päivinä useamman viikon ajan. Mutta on vaikea pysytellä iloisena ja aurinkoisena, kun ei pääse krampeiltaan kävelemään. Mutta koitan parhaani tässäkin asiassa!
Ehkä vielä Suomikin ymmärtää jättää typerät kellojen siirtelyt tulevaisuudessa, sillä ymmärsin tänään suuren väsymykseni syyn. Minulla kesti kauemmin kuin yleensä, tottua kellojen siirtelyyn. Vaikka se ajatus tuntui kivalta (että saa nukkua pidempään), ei kehoni ollut samaa mieltä ja päätti heittää kamalimmat väsymykset ikinä. Vielä en ole ihan selviytynyt, mutta tässäkin asiassa olen voitolla!
En lopulta muista tästä vuodesta kovinkaan monia asioita, sillä kuljin omalle verkkaiselle tahdilleni sellaista formulakuskin elämää. Mutta muistelen lämmöllä Brysselin reissua ja matkaa Tukholmaan, sillä sain viettää aikaani ihanan ihmisen kanssa ja ei sille voi kuin hymyillä. Eikä ihastumiseni viime tammikuussa hakattuun tatuointiin ole hälvennyt, vaikka uutta tullaan hakkaamaan ihooni melkein sen vuosipäivänä.
Mutta sitä selviydyttiin. Vuoden 2013 kesästä lähtien, olen enemmän tai vähemmän selviytynyt, välillä jopa niin, että olen luullut voivani jo paljon paremmin. Kunnes sitten tulee taas takapakkia ja eletään niitä samoja tunteita uudestaan. Mutta paljon edistystä on tullut. Viime talvena painoin vähimmillään pikkuruiset neljäkymmentäkaksi ja kävin vaa'alla ainakin kahdesti päivässä, joka päivä. Nyt en edes muista milloin olen saanut päähäni punnita itseni ja tunnen itseni terveemmäksi ja jopa kauniimmaksi kuin aikoihin.
Valmistuin vihdoin kesällä ympäristösuunnittelijaksi, vaikka se vuosi sitten tuntui naurettavan typerältä haaveelta. Ja sain opinnäytetyöstä nelosen! Vaikka töitä en ole vielä onnistunut saamaan, olen saanut tehdä työkokeilua, jossa tunnen oikeasti olevani avuksi.
Olen myös nyt päättänyt, etten enää leimaa itseäni masennuksen uhriksi. Tiedän parantumisen vievän aikaa, mutta se, että saan tehdä asioita, joista pidän ja tunnen itseni tärkeäksi ja suureksi avuksi, on myös paras lääke itselleni.
Yritän enemmän muistaa sen asian, vaikka lähinnä oman mieleni on pistänyt matalaksi iänikuiset vatsakivut, jotka eivät tunnu helpottuvan millään ja jos en kärsi vatsakrampeista, migreeni yllättää. Ja senkin takana on varmaan särkylääkecocktailini, jota joudun syömään useina päivinä useamman viikon ajan. Mutta on vaikea pysytellä iloisena ja aurinkoisena, kun ei pääse krampeiltaan kävelemään. Mutta koitan parhaani tässäkin asiassa!
Ehkä vielä Suomikin ymmärtää jättää typerät kellojen siirtelyt tulevaisuudessa, sillä ymmärsin tänään suuren väsymykseni syyn. Minulla kesti kauemmin kuin yleensä, tottua kellojen siirtelyyn. Vaikka se ajatus tuntui kivalta (että saa nukkua pidempään), ei kehoni ollut samaa mieltä ja päätti heittää kamalimmat väsymykset ikinä. Vielä en ole ihan selviytynyt, mutta tässäkin asiassa olen voitolla!
En lopulta muista tästä vuodesta kovinkaan monia asioita, sillä kuljin omalle verkkaiselle tahdilleni sellaista formulakuskin elämää. Mutta muistelen lämmöllä Brysselin reissua ja matkaa Tukholmaan, sillä sain viettää aikaani ihanan ihmisen kanssa ja ei sille voi kuin hymyillä. Eikä ihastumiseni viime tammikuussa hakattuun tatuointiin ole hälvennyt, vaikka uutta tullaan hakkaamaan ihooni melkein sen vuosipäivänä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)