Too Many Friends

Tämä muutto kyllästyttää jo nyt ja huomenna on virallinen muuttopäivä. Olen valmis heittämään mäkeen kaiken, koska miten tätä helvetin tavaraa on voinut kerääntyä näin paljon?

En varmasti enää tee mitään tämän eteen. Pakkailua ja purkamista on tullut jo ihan tarpeeksi riittämiin.

Please Mr. Postman

Pienen romahduksen, epätoivon ja lukuisten "Mitä mä nyt teen elämälläni" -jälkeen, olen jälleen pelissä mukana.

Eipä siinä kauaa nokka tuhissut, kun sain selville etten olekaan sillä kesäkurssilla minne olin ilmoittautunut. Tosiaan epätoivon ja varman vakuuttelun jälkeen, etten ikinä valmistu, löysin kesäyliopistosta Visuaalisen viestinnän kesäkurssin. Ja nyt tämän koulun sekaannusten jälkeen, voin hyvällä tuurilla valmistua aikaisemmin mitä uskoinkaan. Kiitos tämän intensiivikurssin.

Ja olen hiukan epäuskoinen. Ihan vähän vain.

Stressi on suurta ja tuntuu, ettei pysty pysähtymään. Aivan kuin kaikki menisi kamalan nopeasti ja pitäisi singahdella sinne tänne. Tuntuu, että koko ajan vain tapahtuu ja pitää tehdä kaikkea ja olla kaikkialla.

Mutta uskon itseeni, ainakin yritän. Tätä singahtelua kestää vain nyt tämän toukokuu lopun (ja ehkä vielä kesäkuussakin). Yritin jäsennellä kaikki mitä pitää tehdä ja milloin aikatauluttamalla päiväni (eikä se kyllä helpottanut singahteluani), ehkä se tästä vielä rauhoittuu. Ainakin tämän päivän osalta olen ihan aikataulussa, vaikka en noussutkaan sängystä aikatauluun kirjoitetun kuusi viisitoista aikoihin.

Kaikki näyttää suhteellisen hyvältä. Ainakin tähän mennessä ja toivon, että aika ihan pikkaisen hidastuisi, ihan vähäsen vain.

 

Toukokuu on mennyt kamalan nopeasti ja aivan kamalan hitaasti yhtäaikaa. Enää pari neljä viikkoa harjoittelua jäljellä, joista ensi viikko on kokonaan vapaa. Eli periaatteessa vain kolme viikkoa harjoittelua jäljellä ja sitten voin rauhassa keskittyä kesäopintoihini.

Tosin stressipäänsärky tässä alkoi, kun yhden kesäkurssin ilmoittatumisen kanssa näyttää olevan jotain ongelmia. Just great, jos se ämmä ei suostu ottamaan minua mukaan kesäkurssille, kummittelen hänelle aina, koska hän on nyt valmistumiseni välissä.

Vittu perkele saatana.

Asleep

Se joka sanoo, että makeaa tekee mieli vain sen lyhyen hetken, valehtelee. Tässä nyt eilisestä asti irtokarkkeja haaveilleena, on kai pian pakko jaksaa nousta kunnolla ylös ja herätä, että saisi niitä saamarin irtokarkkeja.

En ymmärrä mistä tätä univelkaa on kerääntynyt, mutta nukuin viime yönä yli kaksitoistatuntia ja silti tuntuu, ettei nyt jaksa tehdä muuta kuin syödä irtokarkkeja ja katsoa televisiota. Tai maata nurmikolla auringossa varjossa.

Onnistuin polttamaan eilen kasvoni vain toispuoleisesti poskesta ja ohimosta plus nenänpään. En edes oikeasti tiedä miten tuo on mahdollista.

Tänään toivoisin, että teleportit olisivat olemassa.

This Boy Can't

Vihdoinkin tuntuu siltä, että olisi saanut levättyä kunnolla (vaikka kello soikin kuusi viisitoista). Unilääkkeet ovat jännä juttu.

Ei yhtäkään levotonta unta, ei heräämistä siihen kun viereen kömmitään nukkumaan.

Taidan niin kauan turvautua unilääkkeisiin, kun stressi on näin suurta. 

Dream World

Muuta en tällä hetkellä kaipaa kuin unta ja lepoa. Stressin takia unenlaatu on hiukan heikentynyt, jonka tähden toisena asiana kaipaan tämän stressin aiheuttajan katoamista (joka tunnetaan myös asiana oppari).

Mutta kyllä se tästä hiljalleen alkaa valmistua. Ja ehkä myös levottomat unet katoaisivat siinä samalla. On todella turhauttavaa nähdä unia, koska niinä öinä en koskaan tunne itseäni levänneeksi. Ja tiedän jokaisen näkevän unia, niitä ei vain aina muista. Tällä viikolla vain olen muistanut niistä jokaisen ja en silloin vain jostain syystä saa levätyksi.

Eikä se todellakaan johdu siitä, että uneni olisivat jotenkin väkivaltaisia (sitä ne kyllä useimmiten ovat). Viime yönä vain tiskasin ja pompin kirahvipomppulinnassa, joten ei väsymystä voi väkivaltaisista unista syyttää.

Jos joisi enemmän kahvia. Samalla toivon, että tämä aamulla out of nowhere syntynyt oppariflow kestäisi koko päivän.

Summertime sadness

Kahedeksas viikko harjoittelussa lähti käyntiin nyt. Kaksi viikkoa, niin saan pidettyä viikon lomaa tai vapaata tai mitä lie se onkaan (koska harjoittelu jatkuu kyllä vielä kesäkuuhun). Kaksi viikkoa ja muutto alkaa.

Ja ehkä tästä vielä kesä alkaa, puutkin viheriöivät jo. Aurinkokin on pilkistänyt toisinaan jostain pilven raosta.

Enkä muuta toivo kuin sitä, että saisi nukkua niin pitkään kuin huvittaa, herätä hitaasti, syödä aamupala hitaasti ja tehdä yksinkertaisesti kaikki hitaasti. Haaveilen hitaasta aamusta ja kahvittomasta aamupalasta.

Skinny Love

On jotenkin naurettavaa, että on paljon vaikeampi nousta sängystä ylös nyt kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja on oikeasti valoisaa. Ja joka kesä (ja kevät) sorrun juomaan kahvia, kun koko talvena ei minun ole pitänyt siihen koskea.

Olen ehkä muutenkin se vähän oudompi tapaus, sillä yleensä pystyn kesäisin ja keväisin syömään paljon enemmän ja paremmin, kuin talvena. Vaikka yleensä sen pitäisi mennä toisinpäin.

Vaikka ruokahaluni on nyt kadonnut lähes kokonaan (osa syynä voi olla mother's little helperit), en ole kuitenkaan tiputtanut painoani ja olen oikeasti hiukan saanut nostettua sitä. Ja kaikesta huolimatta haluaisin painaa yhtä paljon kuin viime syksynä, että neljäkymmentäkaksi tuntuu (ja näyttää) paljon mielekkäämmältä kuin neljäkymmentäviisi.

Ja vaikka tiedostankin ongelman (ja olen siitä ollut tietoinen lähemmäs kaksitoista vuotta), elän tämän asian kanssa kuin vuoristoradassa. On jotenkin vaikea lähteä muuttamaan omaa näkemystään ja käsitystään itsestään, jos se on ollut vääränlainen jo kolmetoistavuotiaasta asti.

Tiedän, että tulee niitä parempia päiviä. Niinäkin päivinä en osaa kuitenkaan ihan tosissani olla innoissani siitä, että olen saanut nostettua painoani.

Creep

Olen aina välillä löytänyt itseni haaveilemasta. Haaveilemasta tulevasta. Siitä mitä kaikkea tämä vuosi voi vielä tuoda tullessaan. Mitä sitten tämän AMK-tutkinnon jälkeen.

Ja vaikka en pystykään suunnittelemaan niin yksinkertaisia asioita kuin huomisen ruoka, huomaan kuitenkin pystyväni suunnittelemaan muuta.

Ehkä siis toivoa on. Ehkä se on tämä kevät. Mutta varmaa on, että toivon huomennakin pystyväni pitää ruoan sisälläni.

Tässä kun taas epätoivoisena juon mustaa kahvia (ja se ei ole mitään kaikkein maukkainta kahvia), pakostikin mietin kuinka säälittävää tämä on.

Oikeasti, kuinka säälittävä ihmisen täytyy olla, että juo epätoivoisena jotain sellaista mistä ei tykkää alkuunkaan? Melko säälittävä sanoisinko.

Eikä kyse olisi siitä etten nukkuisi, sillä nukun kyllä. Menen lähes samaan aikaan nukkumaan kuin nelivuotiaat lapset (käytännössä Pikku Kakkosen jälkeen).

Ghost Trains

Kuusi viikkoa harjoittelua enää jäljellä. Yritän valmistua alkusyksystä ja ehkä se mahdollisesti onnistuu. En tosin viitsi siitä riemuita liikaa, vaikka mitä kerkeää vielä tapahtua, sillä mitkään suunnitelmani eivät ole päteneet.

Mutta sen tiedän, että kyllä sitä tässä joskus valmistutaan. Minun pitäisi kai enemmän uskoa itseeni.

Ja sitten kun valmistun (tai edes saan tuon kammottavan opparipaskaläjän valmiiksi) pidän megalomaaniset bileet. Juuri sellaiset, että eilisen päivän darra kalpenee sen rinnalla täysin.

Silloin ehkä tulee juuri sellainen darra, kun podin viime kesänä kesätöiden loppumisen jälkeen. Kuudelta nukkumaan ja yhdeksältä illalla vielä jäätävät olot. Se kaikki tulee olemaan juuri sen arvoista.

Haluan unohtaa oman nimeni, just niin. Sitä odotellessa.

Tällä hetkellä sitten aion vain tyytyä eloon nimeltä - no life other than thesis.