En saanut yöllä unta. Nousin viisi kolmekymmentä, näin auringon sarastavan eikä yksikään liikkunut ulkona siihen aikaan. Ja minä olisin tehnyt mitä vain saadakseni sydämeni normaaliin rytmiin, se ei ole vieläkään oikein laantunut.
Tajusin yön pimeimmän tunnin aikana, etten ole itkenyt oikeasti kunnolla sitten vuoden 2007 vaihteen. Se on ehkä säälittävintä mitä tiedän, varsinkin kun tiedän itkeneeni monta kertaa säälittäviä krokotiilin kyyneliä. Eivätkä ne oikeasti ole olleet muuta kuin pakotettuja ja väkinäisiä, ei edes todellisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti