Midnight City

Välillä toivon, ettei oikeasti tarvitsisi syödä mitään. Pääsisi siitäkin ongelmasta, että pitää keksiä mitä söisi, haluaisi syödä tai mitä saisi alas ruokahalun puutteen vuoksi.

Kaksi asiaa kyllä toimii. Hedelmät ja juotavat. Onneksi nämä kaksi asiaa saa yhdistettyä yhdeksi.

Running Up That Hill

Kesäkuussa Kurvin elämä päättyy ja heristelen urbaanin pölyn kengistäni, ja yritän totutella jälleen hieman hillitympään elämään Käpylässä.

Eikä minua enää juuri harmita se, että joudumme jättämään tämän paikan, jota olen kerennyt kutsumaan kodikseni kolme ja puoli kuukautta.

Rakastuin eteisessä olevaan papukaijatapettiin ja pidin asunnon ihanista lankkulattioista sekä leveistä ikkunalaudoista ja vanhoista ovista. Miinuksia tosin voi luetella paljonkin.

Ensinnäkin, meidän porttikongin edessä haisee jatkuvasti kusi. Varsinkin nyt, kun kevään tullen ihmiset ovat kaivautuneet ylös bunkkereistaan. Keittiön putket paukkaavat välillä niin järisyttävän kovaa, että meinasivat antaa minulle sydänkohtauksen. Eikä niistä putkista tule tippaakaan kylmää vettä. Lattiat ei todellakaan ole priimassa kunnossa (ja tajusin sen vasta, kun uuden asunnon oikeat lankkulattiat ovat vain niin ihanat) ja niistä lähtee palasia irti ja maali on mitä on. Seinät ovat oikeasti, luoja, niin huonossa kunnossa ettei voi olla tottakaan. Keittiö on oikeastaan melko ahdas, koska se on pitkulainen. Keittiön laatat on asentanut joku amatööri remppamies ja päätti vielä maalata niiden päälle epämääräisen likaisenvalkoisella mattamaalilla päälle.

Uudessa asunnossa kuitenkin on, oikeasti niin hyvässä kunnossa olevat seinät, että niihin ei melkein edes uskalla naulata tauluja. Siellä on maailman sympaattisin kaakeliuuni, ja se toimii! Keittiössä on puuhella (joka ei toimi), mutta on niin ihana sisustuselementti, ettei väliäkään. Lattiat ovat (sielläkin) lankkulattiaa ja ihanaa puunnäköistä eikä sitä ole pilattu maalaamalla miljoonaa kerrosta maalia sen päälle. Kylpyhuone on ihanan tilava ja siisti, ja siellä on peilikaappi! Mitä olen jäänyt kaipaamaan, sillä sitä ei nykyisessä asunnossa ole.

Plus seutu on ihanaa, kulkuyhteydet silti hyvät, vaikka ei olekaan ihan ytimessä.

Yksinkertaisesti; me pääsemme muuttamaan rotankolosta aivan ihanaan asuntoon.

Kesäkuu, tulisitpa nopeasti.

Koska ruoka ei enää maistu juuri miltään muulta kuin tuhkalta suussani, on pakko lähteä muuttamaan ruokailurutiineja. Ihan vain siksi, jottei ruokailusta tulisi mitään ikävää tapahtumaa. Ruokailu on menneisyydessä ollut yksi ikävimmistä tapahtumista elämässäni, joten en halua palata enää siihen ajatteluun.

Toivon sen olevan vain ohimenevää, onhan se aina ollut. Yleensä siihen vain on ollut jokin pätevä peruste.

Yhdestä asiasta saan kuitenkin olla iloinen, kahviin en ole koskenut ja olen pysynyt hereillä.

Tänään huomasin, että monien vuosien suru on poissa. En edes tiedä mitä päätin surra niin monta vuotta.

Puristava tunne, jossain rintalastan alla, on muuttanut ehkä jonkun toisen rintalastan alle.

Näin on hyvä olla.

Eilen tajusin vihdoin, että talvi on oikeasti väistynyt ja kevät on täällä. Auringon lämpö ja valo ei ole kokaan ollut kuniimpaa. Helsinki ei ole ollut näin kaunis aikoihin.

Pilvi on väistynyt. Tunnen onnen.

Vuonna 2005 täytin kuusitoista. Olin epätoivoinen ja hiukan (paljonkin) hölmö. Päätin ryhtyä kasvissyöjäksi, ja liimailin huoneeni oveen Animalian tarroja turkistarhauksen vääryydestä. Huutelin koulun käytävillä "Turkis on turha, turkis on murha" ja haaveilin muuttavani pian johonkin oikeaan kaupunkiin. No edes siis kaupunkiin.

Kuusitoistavuotiaana join ensimmäiset kännini. Join salmiakkikossua, ja oksensin isoveljeni entisen luokkalaisen eteiseen. Kavereitteni piti ne sieltä sitten lopulta siivota. Podin maailman kamalimman krapulan, ja tämän krapulan ansiosta koin toisen oikean oksennuskrapulan vasta neljä vuotta myöhemmin. Kuuteen vuoteen en voinut koskea salmiakkiviinaan.

Kuuntelin musiikkia, mitä ei saanut soittaa radiossa. Olin omistushaluinen musiikkini suhteen ja kyräilin niitä ihmisiä, joiden en nähnyt olevan sen musiikin ansainneita. Kuuntelin Björkiä, The Curea, Ramonesia, The Clashia ja muuta todella khuulia musiikkia. Julistin kovaan ääneen, että rakkautta ei ole olemassa, ja pukeuduin itsepainamaani pinkkiin Björk paitaan. Pinkkiin en ole koskenut tuon ajan jälkeen enää uudestaan.

Värjäsin tukkani pinkiksi karkkiväreillä ja se jämähti tukkaani. Sain ensimmäisen kesätyöpaikkani Puuhamaasta ja pidin kahtasataa suurena rahana. En saanut säästöjä siitä kesätyöstä.

Olin ollut neljä vuotta ihastuneena samaan poikaan, mutta ne tunteet katosivat ollessani kuusitoista. Tunsin itseni vapaaksi. Aloitin bileissä käymisen ja join paljon, yleensä mandariinivodkaa, ja minulla oli teräsmaksa.

Elin mukamas parasta aikaa elämässäni ja kuvittelin niiden samojen kasvojen säilyvän elämässäni loppu elämäni (olin väärässä ja parin vuoden päästä koin elämäni tuskallisimmat kasvukivut).

Kirjoitin paljon päiväkirjaani silloin ja nyt tunnen niistä samoista silloisista ongelmista suurta myötähäpeää ja olen todella onnellinen, että vartuin ihan (melko) hyväksi kansalaiseksi.
 

Universal Soldier

Tyyntä ennen myrskyä. Tässäkö se sitten on?