White Ash Cut

Eilisestä migreenistä huolimatta, menin Tavastialla Erlend Oyen keikalle. Ihan vain koska voin, ja otin kourallisen lääkkeitä (ja pienet päiväunet ennen keikkaa). Enkä kadu mitään, sillä hymyilin leveämmin kuin muistan. Hymyilin juuri niin paljon, että poskiin sattui. Ja kaikki oli sen arvoista, Erlend taisi saada minut myös hiukan punastumaan.

Ja saan vain toivoa, ettei migreeni uusiudu tältä päivältä uudestaan. Sillä se vain taitaa olla minun migreenin tapa.

Tämän viikon jälkeen olen puolessa välissä harjoitteluani. Kuka olisi arvannut, että aika (kaikesta hitaudestaan) voi välillä kulkea näin nopeasti?

Seitsemän viikkoa. Kolmekymmentäkolme päivää töitä jäljellä. Ja se tuntuu pidemmältä, kuin onkaan.

Mutta ihan pian on kesä, ja saa nauttia auringosta enemmän.

Tällä hetkellä unelmoin suuresta kupista hyvää teetä.

Summer Nights

Bussin ikkunasta näin kuinka puut olivat jo suurilla hiirenkorvilla, ja aurinko paistoi kirkkaasti, tehden hiirenkorvista kauniin vihreitä. Ja sitten tajusin, että tässä se kevät nyt on.

Ja eniten maailmassa olisin halunnut nukahtaa juuri niiden puiden alle, nauttia auringosta ja vain olla.

Tuntuu, ettei tälle väsymykselle ole loppua. Juon pitkästä aikaa kahvia, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla oikeasti todella pahaa, mutta tässä totean mustan kahvin (sokerilla) olevan ihan hyvää.

Ehkä aurinko on sekoittanut pääni.

Sleepwalking

On jotenkin surkuhupaisaa, kun vieraat ihmiset jaksavat tsempata leveästä hymystä ja todeta, että olen niin iloinen ja hymyilevä ihminen.

Tietäisitpä vain mitä kotona tapahtuu, kun hymy murtuu ja itku pääsee valloilleen non-stop. Oli oikeastaan vapauttavaa kuulla - ventovieraalta - että minulla on lupa itkeä ja surra ne menneisyydessä tapahtuneet pois. Etten oikeasti ole mitenkään rikki tai viallinen tai ettei minun oikeasti tarvitse potea siitä syyllisyyttä.

On ironista, että nämä asiat täytyy kuulla ventovieraalta ihmiseltä. Aivan kuin omaan alakuloisuuteen pitäisi saada lupa, jotta pystyisi jatkamaan eteenpäin. Aivan kuin siihen itkuun pitäisi saada lupa joltain.

Ja ensimmäistä kertaa kukaan ei jäänyt odottamaan sitä, että riudun hiljalleen pois. Minulta ei vaadita mitään anoreksiaa ja hidasta (ja hiljaista) riutumista sairaalaan, jotta saisin apua syömisongelmiini.

Ensimmäistä kertaa ikinä todettiin, että nyt on aika tehdä tälle loppu. On jatkettava eteenpäin ja päästävä riippakivistä pois.

Mrs. Robinson

Välillä naurattaa (ihan vähäsen vaan), kun vakavalla naamalla julistin kovaa rakkauden olevan jotain naurettavaa. Ettei sitä edes oikeasti ole olemassa. Vain sen tähden, etten ollut oikeasti ikinä rakastanut ketään.

Ja nyt tunnen itseni jotenkin kovin etuoikeutetuksi, koska saan rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Tässä on oikeasti hyvä olla.

Sheena is a Punk Rocker

Välillä tuntuu, että räpiköin jossain itselleni vähän liian suuressa altaassa. Välillä on vaikea pysyä pinnalla ja hengittäminen on vaikeaa, koska keuhkoihin on vain tainnut mennä liian paljon vettä.

Kyynelistäni voisi rakentaa varmasti meren.

Kaikesta huolimatta hymyilen, ainakin yritän. Ja kyllä se ihan toisinaan silmiinkin asti ulottuu.

Barricade

Välillä tuntuu, että tässä maassa (maailmassa) idiotismi ja yksinkertainen mulkvistisuus on valloillaan.

Ehkei siitä pitäisi niin välittää, mutta jos se vie yöunet (ja pakottaa aamulla juomaan kahvia), niin silloin oikeasti pitäisi nousta barrikadeille ja huutaa "Saatanan idiootit, painukaa vittuun. Älkääkä lisääntykö, sillä tähän maailmaan ei kaivata enää yhtäkään idioottia ihmistä!"

Alan vähitellen uskoa siihen skenaarioon, että jonain päivänä maailma on täynnä vain idiootteja ihmisiä. Ja olen aika onnellinen siitä, etten varmasti ole silloin viimeinen jäljelle jäänyt jokseenkin viisas yksilö. Päätinhän jo kauan sitten, että täältä lähdetään tyylillä viimeistään kolmevitosena. Kymmenen vuotta aikaa luoda järjestelmällinen kaaos.

I have no faith in humankind.