Uusi tatuiointi. Sen haluaisin.
Olen pyöritellyt ideaa päässä jo lähemmäs vuoden ja nyt se vihdoin on muodostunut päässäni sellaiseksi, minkä käsivarteeni haluaisin.
Se jatkaisi omaa lintuteemaani, sillä yksinkertaiseksi rakastan lintuja. Ja tällä kertaa haluaisin suunnitella sen itse, aivan kuten ensimmäisen tatuointini. Vaikka toki toinen tatuointini suunniteltiin täydellisesti (ja täydelliseksi) pelkkien omien puheideni perusteella. Mutta jotenkin haluaisin tähän myös omaa kädenjälkeäni.
Sitten kun sen olen ihooni saanut, ei olisi oikeastaan kuin ehkä yksi toinen tatuointi tämän lisäksi.
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
Machine Gun
Tällä hetkellä tunnen itseni terveemmäksi kuin aikoihin, vaikka viime viikot olen lähinnä maannut sängyssä ja syönyt kasapäin särkylääkkeitä ja vain kipuillut (ja kironnut kipuja).
Noin vuosi sitten kärsin paljonkin syömiseni kanssa ja sen ajatuksen, että pitäisi olla tietyn kokoinen ja näköinen. Alimmillaan painoin neljäkymmentäkaksi kiloa ja vaikka se oli hälyttävän vähän, peilikuva näytti aivan muulta kuin mitä numerot antoivat itselle ymmärtää. Olin tyytyväinen lukuihin, mutta en peilikuvaani, sillä vaikka kuinka toiset sanoivat minun olevan pieni ja hoikka, oli peilissä katsoessa tuolla ja tuolla ylimääräistä ja reidet on liian isot ja kamalat ja olen lihava. Salaa olisin halunnut painaa vielä vähemmän, sillä ihan varmasti peilikuvakin olisi näyttänyt paremmalta.
Nyt kuusi, melkein seitsemän, kiloa painavampana, peilikuva näyttää paremmalta kuin aikoihin. En ajattele ruoasta enää samalla tavalla kuin vuosi sitten, vaikka välillä oma keho vain menee lakkoon syömisen suhteen enkä saa mitään alas, eikä tee mitään mieli, vaikka vatsaan koskisi kovasta nälästä. Mutta kaikesta siitä huolimatta niitä päiviä on huomattavasti vähemmän kuin ennen. Eikä itsensä punnitus ole enää välttämätöntä, paino ei pyöri mielessä koko ajan.
Ja tiedän, etten varmasti koskaan pääse täysin sinuiksi itseni kanssa, sillä olen edennyt tämän asian kanssa, kuin olisin vuoristoradassa.
Mutta nyt tuntuu hyvältä, näyttää hyvältä ja se on varmasti pääasia. Haluan muistaa tämän, sillä sitten kun huomaan ajatellevani toisin, voin palata ajatuksiini nyt. Ja huomata, etten oikeasti ole ollut silloin onnellinen, kun olen painanu vähemmän.
Noin vuosi sitten kärsin paljonkin syömiseni kanssa ja sen ajatuksen, että pitäisi olla tietyn kokoinen ja näköinen. Alimmillaan painoin neljäkymmentäkaksi kiloa ja vaikka se oli hälyttävän vähän, peilikuva näytti aivan muulta kuin mitä numerot antoivat itselle ymmärtää. Olin tyytyväinen lukuihin, mutta en peilikuvaani, sillä vaikka kuinka toiset sanoivat minun olevan pieni ja hoikka, oli peilissä katsoessa tuolla ja tuolla ylimääräistä ja reidet on liian isot ja kamalat ja olen lihava. Salaa olisin halunnut painaa vielä vähemmän, sillä ihan varmasti peilikuvakin olisi näyttänyt paremmalta.
Nyt kuusi, melkein seitsemän, kiloa painavampana, peilikuva näyttää paremmalta kuin aikoihin. En ajattele ruoasta enää samalla tavalla kuin vuosi sitten, vaikka välillä oma keho vain menee lakkoon syömisen suhteen enkä saa mitään alas, eikä tee mitään mieli, vaikka vatsaan koskisi kovasta nälästä. Mutta kaikesta siitä huolimatta niitä päiviä on huomattavasti vähemmän kuin ennen. Eikä itsensä punnitus ole enää välttämätöntä, paino ei pyöri mielessä koko ajan.
Ja tiedän, etten varmasti koskaan pääse täysin sinuiksi itseni kanssa, sillä olen edennyt tämän asian kanssa, kuin olisin vuoristoradassa.
Mutta nyt tuntuu hyvältä, näyttää hyvältä ja se on varmasti pääasia. Haluan muistaa tämän, sillä sitten kun huomaan ajatellevani toisin, voin palata ajatuksiini nyt. Ja huomata, etten oikeasti ole ollut silloin onnellinen, kun olen painanu vähemmän.
tiistai 7. lokakuuta 2014
When Night is Almost Done
Taas on elämääni hiipinyt syysväsymys.
Juuri sellainen kamala väsymys, joka vaatii useita kuppeja kahvia päivässä ja unilääkettä iltaisin. Sellainen kamala väsymys, joka menee yliväsymykseen, että iltaisin sänkyyn mennessä on niin väsynyt, ettei yksinkertaisesti pysty enää nukahtamaan.
Nyt jotenkin rakastaisin sitä, jos saisin nukkua sellaiset virkistävät yöunet.
On turha haaveilla mistään pyöräilystä töihin, kun illalla meinaa nukahtaa tankoon.
Juuri sellainen kamala väsymys, joka vaatii useita kuppeja kahvia päivässä ja unilääkettä iltaisin. Sellainen kamala väsymys, joka menee yliväsymykseen, että iltaisin sänkyyn mennessä on niin väsynyt, ettei yksinkertaisesti pysty enää nukahtamaan.
Nyt jotenkin rakastaisin sitä, jos saisin nukkua sellaiset virkistävät yöunet.
On turha haaveilla mistään pyöräilystä töihin, kun illalla meinaa nukahtaa tankoon.
maanantai 6. lokakuuta 2014
Wake Me Up
Meni lähemmäs seitsemän vuotta, kun tajusin miten ihmissuhteet toimivat.
Jos olisin tiennyt silloin seitsemisen vuotta sitten, että kaikki se mitä omissa ihmissuhteissani tapahtui, johtui vain kasvamisesta ja kuului vain yksinkertaisesti elämään, olisin ehkä kärsinyt vähemmän.
Silloin siinä naivissa mielessäni ajattelin, että ne ystävät, jotka silloin elämässäni olivat, pysyisivät sellaisina koko elämäni ajan. Että vielä vanhoina naureskelisimme typerille jutuille, että hymy olisi aina herkässä.
Jostain syystä en vain suostunut hyväksymään, että jos minä itse kasvan ihmisenä ja muutun, ystävyyssuhteeni eivät muuttuisi tai kasvaisi tai siinä sivussa, katoaisi. Pidin väkisin kiinni sellaisesta, joka oli menossa ihan eri suuntaan kuin minä itse. Ja jos ei suostu hyväksymään tai laskemaan irti, satuttaa itseään aivan hemmetin paljon.
En vain polttanut sormiani vaan taisin polttaa koko ihoni karrelle. Mutta ilman sitä koko tapahtumaa, ilman sitä että osasin avata suuni ja kertoa, etten hyväksy itseni ylikävelemistä, en ehkä vieläkään osaisi vaatia itselleni kunnioitusta ja tasavertaisuutta. Ja vaikka se vaatikin joidenkin ihmissuhteiden irtaantumista ja säilyneiden ihmissuhteiden muuttumista erilaiseksi, osaan vihdoin hyväksyä tapahtuneen ja ymmärrän, että sellaista se toisinaan on.
En osannut ajatella silloin kahdeksantoistavuotiaana, että tietenkin jotkut ystävyyssuhteet säilyvät läpi elämän, jotkut ihmiset ovat siinä vain sen hetken ja toisten kanssa vain ei ikinä tule toimeen ja toiset löytää sitten uudestaan myöhemmin. Miksi vaadin ystävyysuhteiltani ikuista kestävyyttä, kun parisuhteelta en sitä välttämättä vaadi?
Minkään päättyneen parisuhteen jälkeen en ole kärsinyt niin kovista kasvukivuista, kuin menetettyjen ystävien, vaikka jonkinlaisia sydänsuruja olisikin ollut. Mutta onhan ystävyys kuitenkin ihmissuhde, eikä oikeastaan yhtään sen erikoisempi kuin parisuhdekaan.
Sitten vain sen ymmärsin, että ystävät ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin ihmiset elämässäni. Että, miksen antaisi heidän kasvaa minusta erilleen, jos hyväksyn sen parisuhteiltani.
Ja sitten helpotti, ymmärsin, enkä ole kärsinyt ystävien suhteen samalla tavalla kuin silloin vuosia aikaisemmin.
Tajusin, että ihmiset kasvavat erilleen toisinaan ja se on ihan okei. Ettei oikeastaan minussa se vika ole, jos jotkut ihmiset liukuvat pois elämästäni. Osaan olla onnellinen niistä hetkistä, jotka sain kokea.
Hyväksyin myös sen, että kaikki ihmissuhteet eivät ole samanlaisia. Että ihan kaikille ystäville ei tarvitse pystyä kertomaan ihan kaikkea. Enkä enää vaadi jokaiselta ihmissuhteeltani samankaltaisuutta, koska kukaan ystäväni ei ole minun kanssa samanlainen, joten miksi sitten vaatisin jokaiselta ystävyyssuhteeltani samankaltaisuutta, sillä he eivät edes keskenään ole samanlaisia.
Ja ehkä sitten löysin sen zenin.
Jos olisin tiennyt silloin seitsemisen vuotta sitten, että kaikki se mitä omissa ihmissuhteissani tapahtui, johtui vain kasvamisesta ja kuului vain yksinkertaisesti elämään, olisin ehkä kärsinyt vähemmän.
Silloin siinä naivissa mielessäni ajattelin, että ne ystävät, jotka silloin elämässäni olivat, pysyisivät sellaisina koko elämäni ajan. Että vielä vanhoina naureskelisimme typerille jutuille, että hymy olisi aina herkässä.
Jostain syystä en vain suostunut hyväksymään, että jos minä itse kasvan ihmisenä ja muutun, ystävyyssuhteeni eivät muuttuisi tai kasvaisi tai siinä sivussa, katoaisi. Pidin väkisin kiinni sellaisesta, joka oli menossa ihan eri suuntaan kuin minä itse. Ja jos ei suostu hyväksymään tai laskemaan irti, satuttaa itseään aivan hemmetin paljon.
En vain polttanut sormiani vaan taisin polttaa koko ihoni karrelle. Mutta ilman sitä koko tapahtumaa, ilman sitä että osasin avata suuni ja kertoa, etten hyväksy itseni ylikävelemistä, en ehkä vieläkään osaisi vaatia itselleni kunnioitusta ja tasavertaisuutta. Ja vaikka se vaatikin joidenkin ihmissuhteiden irtaantumista ja säilyneiden ihmissuhteiden muuttumista erilaiseksi, osaan vihdoin hyväksyä tapahtuneen ja ymmärrän, että sellaista se toisinaan on.
En osannut ajatella silloin kahdeksantoistavuotiaana, että tietenkin jotkut ystävyyssuhteet säilyvät läpi elämän, jotkut ihmiset ovat siinä vain sen hetken ja toisten kanssa vain ei ikinä tule toimeen ja toiset löytää sitten uudestaan myöhemmin. Miksi vaadin ystävyysuhteiltani ikuista kestävyyttä, kun parisuhteelta en sitä välttämättä vaadi?
Minkään päättyneen parisuhteen jälkeen en ole kärsinyt niin kovista kasvukivuista, kuin menetettyjen ystävien, vaikka jonkinlaisia sydänsuruja olisikin ollut. Mutta onhan ystävyys kuitenkin ihmissuhde, eikä oikeastaan yhtään sen erikoisempi kuin parisuhdekaan.
Sitten vain sen ymmärsin, että ystävät ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin ihmiset elämässäni. Että, miksen antaisi heidän kasvaa minusta erilleen, jos hyväksyn sen parisuhteiltani.
Ja sitten helpotti, ymmärsin, enkä ole kärsinyt ystävien suhteen samalla tavalla kuin silloin vuosia aikaisemmin.
Tajusin, että ihmiset kasvavat erilleen toisinaan ja se on ihan okei. Ettei oikeastaan minussa se vika ole, jos jotkut ihmiset liukuvat pois elämästäni. Osaan olla onnellinen niistä hetkistä, jotka sain kokea.
Hyväksyin myös sen, että kaikki ihmissuhteet eivät ole samanlaisia. Että ihan kaikille ystäville ei tarvitse pystyä kertomaan ihan kaikkea. Enkä enää vaadi jokaiselta ihmissuhteeltani samankaltaisuutta, koska kukaan ystäväni ei ole minun kanssa samanlainen, joten miksi sitten vaatisin jokaiselta ystävyyssuhteeltani samankaltaisuutta, sillä he eivät edes keskenään ole samanlaisia.
Ja ehkä sitten löysin sen zenin.
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Endless Sleeper
Itselle ikuisuudelta tuntuneen (noin kolme kuukautta) tekemättömyys päättyy tänään, sillä aloitan työkokeilun.
Taistelua tämän eteen piti tehdä, sillä TE-toimiston mielestä kolmen kuukauden tekemättömyys ja työttömyys on lyhyt aika, ja olisi vain parempi, että pysynkin työttömänä enkä löydä mitään työnkaltaista.
TE-toimisto odottaa, että jokainen työtön päätyisikin pitkäaikaistyöttömäksi, ja että oman mielen virkistyminen edes joillakin työnkaltaisilla asioilla, on vain turhaa. Parempi myös siis syrjäytyä ja tyytyä pieneen työttömyystukeen, sillä ilmeisesti sitten haluavat seuraavalla kerralla haukkua sinut patalaiskaksi paskiaiseksi, joka ei saa mitään aikaan.
Jotenkin koko usko kyseiseen laitokseen on mennyt, sillä olen saanut niin monet ohjeet (jotka ovat osoittautuneet toisella virkailijalla vääräksi) ja tämä sitten on omaa syytäni, että noudatan heiltä saamia ohjeita.
Turhauttaa ja ärsyttää.
Mutta on ihanaa, että omalla taistelulla ja vahvalla tahdolla, sain tämänkin työkokeilun puskettua läpi.
Taistelua tämän eteen piti tehdä, sillä TE-toimiston mielestä kolmen kuukauden tekemättömyys ja työttömyys on lyhyt aika, ja olisi vain parempi, että pysynkin työttömänä enkä löydä mitään työnkaltaista.
TE-toimisto odottaa, että jokainen työtön päätyisikin pitkäaikaistyöttömäksi, ja että oman mielen virkistyminen edes joillakin työnkaltaisilla asioilla, on vain turhaa. Parempi myös siis syrjäytyä ja tyytyä pieneen työttömyystukeen, sillä ilmeisesti sitten haluavat seuraavalla kerralla haukkua sinut patalaiskaksi paskiaiseksi, joka ei saa mitään aikaan.
Jotenkin koko usko kyseiseen laitokseen on mennyt, sillä olen saanut niin monet ohjeet (jotka ovat osoittautuneet toisella virkailijalla vääräksi) ja tämä sitten on omaa syytäni, että noudatan heiltä saamia ohjeita.
Turhauttaa ja ärsyttää.
Mutta on ihanaa, että omalla taistelulla ja vahvalla tahdolla, sain tämänkin työkokeilun puskettua läpi.
tiistai 30. syyskuuta 2014
Shake It Out
Välillä on näitä päiviä, kun oikeasti tuntuu todella hyvältä. Aivan pienet yksinkertaiset asiat kuten: tehdä ruokaa, lukea, kuunnella musiikkia, kannustaa toista, auttaa toista.
Eikä yksinkertaisesti silloin voi olla surullinen, kun aurinko jaksaa vielä syksyllä lämmittää, aivan kuin kesä haluaisi pitää otteessaan.
Ja tällaisina päivinä tuntuu, että asioilla on oikeasti tapana järjestyä, että kyllä tämä tästä, parempaan. Ainakin jossain vaiheessa, ja oikeasti asiat voisivat olla vielä huonommin.
Silti jotenkin tuntuu, että tekisi mieli itkeä. Ehkä onnesta. Sillä lopulta, kaikki on enemmän kuin hyvin, vaikka jossain onkin aivan pienen pieni särö, jota välillä vähän kirpaisee. Mutta sitten on oikea aika laittaa laastaria ja hymyillä entistä enemmän.
Sillä ympärillä on rakkaita ihmisiä, joiden hymyt on ihania ja halaukset lämmittäviä.
Eikä yksinkertaisesti silloin voi olla surullinen, kun aurinko jaksaa vielä syksyllä lämmittää, aivan kuin kesä haluaisi pitää otteessaan.
Ja tällaisina päivinä tuntuu, että asioilla on oikeasti tapana järjestyä, että kyllä tämä tästä, parempaan. Ainakin jossain vaiheessa, ja oikeasti asiat voisivat olla vielä huonommin.
Silti jotenkin tuntuu, että tekisi mieli itkeä. Ehkä onnesta. Sillä lopulta, kaikki on enemmän kuin hyvin, vaikka jossain onkin aivan pienen pieni särö, jota välillä vähän kirpaisee. Mutta sitten on oikea aika laittaa laastaria ja hymyillä entistä enemmän.
Sillä ympärillä on rakkaita ihmisiä, joiden hymyt on ihania ja halaukset lämmittäviä.
torstai 4. syyskuuta 2014
Step
Syksy on tullut. Samalla kylmyys. Eikä kaakeliuunikaan tuo iloa, sillä jostain syystä tuli hiipuu siellä olemattomiin.
Mutta onneksi voi vuorautua peiton alle, katsoa hömppää ja pukea vielä ihan varmuuden vuoksi neuletakin kaveriksi, sillä kylmyys hiipii hiljalleen ytimeen.
Mikäs tässä on viettää päiviään, kun töistäkään ei ole kuulunut mitään. Voisi oikeasti hiljalleen kuulua. Tällainen elämä ei pitkällä tähtäimellä sovi minulle.
Mutta onneksi voi vuorautua peiton alle, katsoa hömppää ja pukea vielä ihan varmuuden vuoksi neuletakin kaveriksi, sillä kylmyys hiipii hiljalleen ytimeen.
Mikäs tässä on viettää päiviään, kun töistäkään ei ole kuulunut mitään. Voisi oikeasti hiljalleen kuulua. Tällainen elämä ei pitkällä tähtäimellä sovi minulle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)