Olen asunut nyt kaksi ja puoli vuotta Helsingissä. Se on kauiten, missä olen asunut kotikyläpahasen jälkeen. Ja Helsinki on ensimmäinen kaupunki, missä oikeasti tunsin heti olevani kotona ja ensimmäinen kerta, kun ajattelin "Täällä mä haluan asua, täältä ei ole pakko päästä pois".
Vielä samaisena vuonna, kun tänne muutin, ajattelin etten todellakaan halua missään Helsingissä asua. Kuvittelin helvetinkin jäätyvän aikaisemmin kuin, että raahaisin pienen omaisuuteni tänne ja kuvittelisin asuvani täällä mahdollisesti koko loppuelämäni.
Ja sitten kuitenkin oli ihan pakko päästä pois sieltä muualta, vähän korjata itseään ja pistää palaset paikoilleen. Eihän se haitannut, jos asuisin täällä vain hetken, sillä olihan muutkin kaupungit olleet vain sellaisia paikkoja, joissa etsin itseäni ja viivyn vain hetken, kunnes oikeasti tiedän mitä haluan tai missä haluan olla.
Olen aina kuvitellut olevani kauhean hitaasti lämpenevä (toisinaan sitä ihan oikeasti olenkin), sillä mitään muuta kaupunkia en ole tuntenut omakseni, kodikseni.
Mutta täällä on hyvä olla, tämä on koti. Ja en kadu hetkeäkään, että hyppäsin, sillä laskeutuminen oli niin helppoa ja ihanaa.
Ja sitä paitsi, Helsinki on aina kaunis, siitä ei pääse yli millään.
tiistai 9. joulukuuta 2014
tiistai 2. joulukuuta 2014
Kalatehdas
Jotenkin tuntuu, että tämä vuosi on mennyt kamalan kiireesti ohi. Niin, ettei ole edes kaikkea sisäistänyt. Ei ole jotenkaan pystynyt sisäistämään, sillä jo yksinkertaisesti pelkkä selviytyminen on ollut hankalaa.
Mutta sitä selviydyttiin. Vuoden 2013 kesästä lähtien, olen enemmän tai vähemmän selviytynyt, välillä jopa niin, että olen luullut voivani jo paljon paremmin. Kunnes sitten tulee taas takapakkia ja eletään niitä samoja tunteita uudestaan. Mutta paljon edistystä on tullut. Viime talvena painoin vähimmillään pikkuruiset neljäkymmentäkaksi ja kävin vaa'alla ainakin kahdesti päivässä, joka päivä. Nyt en edes muista milloin olen saanut päähäni punnita itseni ja tunnen itseni terveemmäksi ja jopa kauniimmaksi kuin aikoihin.
Valmistuin vihdoin kesällä ympäristösuunnittelijaksi, vaikka se vuosi sitten tuntui naurettavan typerältä haaveelta. Ja sain opinnäytetyöstä nelosen! Vaikka töitä en ole vielä onnistunut saamaan, olen saanut tehdä työkokeilua, jossa tunnen oikeasti olevani avuksi.
Olen myös nyt päättänyt, etten enää leimaa itseäni masennuksen uhriksi. Tiedän parantumisen vievän aikaa, mutta se, että saan tehdä asioita, joista pidän ja tunnen itseni tärkeäksi ja suureksi avuksi, on myös paras lääke itselleni.
Yritän enemmän muistaa sen asian, vaikka lähinnä oman mieleni on pistänyt matalaksi iänikuiset vatsakivut, jotka eivät tunnu helpottuvan millään ja jos en kärsi vatsakrampeista, migreeni yllättää. Ja senkin takana on varmaan särkylääkecocktailini, jota joudun syömään useina päivinä useamman viikon ajan. Mutta on vaikea pysytellä iloisena ja aurinkoisena, kun ei pääse krampeiltaan kävelemään. Mutta koitan parhaani tässäkin asiassa!
Ehkä vielä Suomikin ymmärtää jättää typerät kellojen siirtelyt tulevaisuudessa, sillä ymmärsin tänään suuren väsymykseni syyn. Minulla kesti kauemmin kuin yleensä, tottua kellojen siirtelyyn. Vaikka se ajatus tuntui kivalta (että saa nukkua pidempään), ei kehoni ollut samaa mieltä ja päätti heittää kamalimmat väsymykset ikinä. Vielä en ole ihan selviytynyt, mutta tässäkin asiassa olen voitolla!
En lopulta muista tästä vuodesta kovinkaan monia asioita, sillä kuljin omalle verkkaiselle tahdilleni sellaista formulakuskin elämää. Mutta muistelen lämmöllä Brysselin reissua ja matkaa Tukholmaan, sillä sain viettää aikaani ihanan ihmisen kanssa ja ei sille voi kuin hymyillä. Eikä ihastumiseni viime tammikuussa hakattuun tatuointiin ole hälvennyt, vaikka uutta tullaan hakkaamaan ihooni melkein sen vuosipäivänä.
Mutta sitä selviydyttiin. Vuoden 2013 kesästä lähtien, olen enemmän tai vähemmän selviytynyt, välillä jopa niin, että olen luullut voivani jo paljon paremmin. Kunnes sitten tulee taas takapakkia ja eletään niitä samoja tunteita uudestaan. Mutta paljon edistystä on tullut. Viime talvena painoin vähimmillään pikkuruiset neljäkymmentäkaksi ja kävin vaa'alla ainakin kahdesti päivässä, joka päivä. Nyt en edes muista milloin olen saanut päähäni punnita itseni ja tunnen itseni terveemmäksi ja jopa kauniimmaksi kuin aikoihin.
Valmistuin vihdoin kesällä ympäristösuunnittelijaksi, vaikka se vuosi sitten tuntui naurettavan typerältä haaveelta. Ja sain opinnäytetyöstä nelosen! Vaikka töitä en ole vielä onnistunut saamaan, olen saanut tehdä työkokeilua, jossa tunnen oikeasti olevani avuksi.
Olen myös nyt päättänyt, etten enää leimaa itseäni masennuksen uhriksi. Tiedän parantumisen vievän aikaa, mutta se, että saan tehdä asioita, joista pidän ja tunnen itseni tärkeäksi ja suureksi avuksi, on myös paras lääke itselleni.
Yritän enemmän muistaa sen asian, vaikka lähinnä oman mieleni on pistänyt matalaksi iänikuiset vatsakivut, jotka eivät tunnu helpottuvan millään ja jos en kärsi vatsakrampeista, migreeni yllättää. Ja senkin takana on varmaan särkylääkecocktailini, jota joudun syömään useina päivinä useamman viikon ajan. Mutta on vaikea pysytellä iloisena ja aurinkoisena, kun ei pääse krampeiltaan kävelemään. Mutta koitan parhaani tässäkin asiassa!
Ehkä vielä Suomikin ymmärtää jättää typerät kellojen siirtelyt tulevaisuudessa, sillä ymmärsin tänään suuren väsymykseni syyn. Minulla kesti kauemmin kuin yleensä, tottua kellojen siirtelyyn. Vaikka se ajatus tuntui kivalta (että saa nukkua pidempään), ei kehoni ollut samaa mieltä ja päätti heittää kamalimmat väsymykset ikinä. Vielä en ole ihan selviytynyt, mutta tässäkin asiassa olen voitolla!
En lopulta muista tästä vuodesta kovinkaan monia asioita, sillä kuljin omalle verkkaiselle tahdilleni sellaista formulakuskin elämää. Mutta muistelen lämmöllä Brysselin reissua ja matkaa Tukholmaan, sillä sain viettää aikaani ihanan ihmisen kanssa ja ei sille voi kuin hymyillä. Eikä ihastumiseni viime tammikuussa hakattuun tatuointiin ole hälvennyt, vaikka uutta tullaan hakkaamaan ihooni melkein sen vuosipäivänä.
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
Alison
Uusi tatuiointi. Sen haluaisin.
Olen pyöritellyt ideaa päässä jo lähemmäs vuoden ja nyt se vihdoin on muodostunut päässäni sellaiseksi, minkä käsivarteeni haluaisin.
Se jatkaisi omaa lintuteemaani, sillä yksinkertaiseksi rakastan lintuja. Ja tällä kertaa haluaisin suunnitella sen itse, aivan kuten ensimmäisen tatuointini. Vaikka toki toinen tatuointini suunniteltiin täydellisesti (ja täydelliseksi) pelkkien omien puheideni perusteella. Mutta jotenkin haluaisin tähän myös omaa kädenjälkeäni.
Sitten kun sen olen ihooni saanut, ei olisi oikeastaan kuin ehkä yksi toinen tatuointi tämän lisäksi.
Olen pyöritellyt ideaa päässä jo lähemmäs vuoden ja nyt se vihdoin on muodostunut päässäni sellaiseksi, minkä käsivarteeni haluaisin.
Se jatkaisi omaa lintuteemaani, sillä yksinkertaiseksi rakastan lintuja. Ja tällä kertaa haluaisin suunnitella sen itse, aivan kuten ensimmäisen tatuointini. Vaikka toki toinen tatuointini suunniteltiin täydellisesti (ja täydelliseksi) pelkkien omien puheideni perusteella. Mutta jotenkin haluaisin tähän myös omaa kädenjälkeäni.
Sitten kun sen olen ihooni saanut, ei olisi oikeastaan kuin ehkä yksi toinen tatuointi tämän lisäksi.
Machine Gun
Tällä hetkellä tunnen itseni terveemmäksi kuin aikoihin, vaikka viime viikot olen lähinnä maannut sängyssä ja syönyt kasapäin särkylääkkeitä ja vain kipuillut (ja kironnut kipuja).
Noin vuosi sitten kärsin paljonkin syömiseni kanssa ja sen ajatuksen, että pitäisi olla tietyn kokoinen ja näköinen. Alimmillaan painoin neljäkymmentäkaksi kiloa ja vaikka se oli hälyttävän vähän, peilikuva näytti aivan muulta kuin mitä numerot antoivat itselle ymmärtää. Olin tyytyväinen lukuihin, mutta en peilikuvaani, sillä vaikka kuinka toiset sanoivat minun olevan pieni ja hoikka, oli peilissä katsoessa tuolla ja tuolla ylimääräistä ja reidet on liian isot ja kamalat ja olen lihava. Salaa olisin halunnut painaa vielä vähemmän, sillä ihan varmasti peilikuvakin olisi näyttänyt paremmalta.
Nyt kuusi, melkein seitsemän, kiloa painavampana, peilikuva näyttää paremmalta kuin aikoihin. En ajattele ruoasta enää samalla tavalla kuin vuosi sitten, vaikka välillä oma keho vain menee lakkoon syömisen suhteen enkä saa mitään alas, eikä tee mitään mieli, vaikka vatsaan koskisi kovasta nälästä. Mutta kaikesta siitä huolimatta niitä päiviä on huomattavasti vähemmän kuin ennen. Eikä itsensä punnitus ole enää välttämätöntä, paino ei pyöri mielessä koko ajan.
Ja tiedän, etten varmasti koskaan pääse täysin sinuiksi itseni kanssa, sillä olen edennyt tämän asian kanssa, kuin olisin vuoristoradassa.
Mutta nyt tuntuu hyvältä, näyttää hyvältä ja se on varmasti pääasia. Haluan muistaa tämän, sillä sitten kun huomaan ajatellevani toisin, voin palata ajatuksiini nyt. Ja huomata, etten oikeasti ole ollut silloin onnellinen, kun olen painanu vähemmän.
Noin vuosi sitten kärsin paljonkin syömiseni kanssa ja sen ajatuksen, että pitäisi olla tietyn kokoinen ja näköinen. Alimmillaan painoin neljäkymmentäkaksi kiloa ja vaikka se oli hälyttävän vähän, peilikuva näytti aivan muulta kuin mitä numerot antoivat itselle ymmärtää. Olin tyytyväinen lukuihin, mutta en peilikuvaani, sillä vaikka kuinka toiset sanoivat minun olevan pieni ja hoikka, oli peilissä katsoessa tuolla ja tuolla ylimääräistä ja reidet on liian isot ja kamalat ja olen lihava. Salaa olisin halunnut painaa vielä vähemmän, sillä ihan varmasti peilikuvakin olisi näyttänyt paremmalta.
Nyt kuusi, melkein seitsemän, kiloa painavampana, peilikuva näyttää paremmalta kuin aikoihin. En ajattele ruoasta enää samalla tavalla kuin vuosi sitten, vaikka välillä oma keho vain menee lakkoon syömisen suhteen enkä saa mitään alas, eikä tee mitään mieli, vaikka vatsaan koskisi kovasta nälästä. Mutta kaikesta siitä huolimatta niitä päiviä on huomattavasti vähemmän kuin ennen. Eikä itsensä punnitus ole enää välttämätöntä, paino ei pyöri mielessä koko ajan.
Ja tiedän, etten varmasti koskaan pääse täysin sinuiksi itseni kanssa, sillä olen edennyt tämän asian kanssa, kuin olisin vuoristoradassa.
Mutta nyt tuntuu hyvältä, näyttää hyvältä ja se on varmasti pääasia. Haluan muistaa tämän, sillä sitten kun huomaan ajatellevani toisin, voin palata ajatuksiini nyt. Ja huomata, etten oikeasti ole ollut silloin onnellinen, kun olen painanu vähemmän.
tiistai 7. lokakuuta 2014
When Night is Almost Done
Taas on elämääni hiipinyt syysväsymys.
Juuri sellainen kamala väsymys, joka vaatii useita kuppeja kahvia päivässä ja unilääkettä iltaisin. Sellainen kamala väsymys, joka menee yliväsymykseen, että iltaisin sänkyyn mennessä on niin väsynyt, ettei yksinkertaisesti pysty enää nukahtamaan.
Nyt jotenkin rakastaisin sitä, jos saisin nukkua sellaiset virkistävät yöunet.
On turha haaveilla mistään pyöräilystä töihin, kun illalla meinaa nukahtaa tankoon.
Juuri sellainen kamala väsymys, joka vaatii useita kuppeja kahvia päivässä ja unilääkettä iltaisin. Sellainen kamala väsymys, joka menee yliväsymykseen, että iltaisin sänkyyn mennessä on niin väsynyt, ettei yksinkertaisesti pysty enää nukahtamaan.
Nyt jotenkin rakastaisin sitä, jos saisin nukkua sellaiset virkistävät yöunet.
On turha haaveilla mistään pyöräilystä töihin, kun illalla meinaa nukahtaa tankoon.
maanantai 6. lokakuuta 2014
Wake Me Up
Meni lähemmäs seitsemän vuotta, kun tajusin miten ihmissuhteet toimivat.
Jos olisin tiennyt silloin seitsemisen vuotta sitten, että kaikki se mitä omissa ihmissuhteissani tapahtui, johtui vain kasvamisesta ja kuului vain yksinkertaisesti elämään, olisin ehkä kärsinyt vähemmän.
Silloin siinä naivissa mielessäni ajattelin, että ne ystävät, jotka silloin elämässäni olivat, pysyisivät sellaisina koko elämäni ajan. Että vielä vanhoina naureskelisimme typerille jutuille, että hymy olisi aina herkässä.
Jostain syystä en vain suostunut hyväksymään, että jos minä itse kasvan ihmisenä ja muutun, ystävyyssuhteeni eivät muuttuisi tai kasvaisi tai siinä sivussa, katoaisi. Pidin väkisin kiinni sellaisesta, joka oli menossa ihan eri suuntaan kuin minä itse. Ja jos ei suostu hyväksymään tai laskemaan irti, satuttaa itseään aivan hemmetin paljon.
En vain polttanut sormiani vaan taisin polttaa koko ihoni karrelle. Mutta ilman sitä koko tapahtumaa, ilman sitä että osasin avata suuni ja kertoa, etten hyväksy itseni ylikävelemistä, en ehkä vieläkään osaisi vaatia itselleni kunnioitusta ja tasavertaisuutta. Ja vaikka se vaatikin joidenkin ihmissuhteiden irtaantumista ja säilyneiden ihmissuhteiden muuttumista erilaiseksi, osaan vihdoin hyväksyä tapahtuneen ja ymmärrän, että sellaista se toisinaan on.
En osannut ajatella silloin kahdeksantoistavuotiaana, että tietenkin jotkut ystävyyssuhteet säilyvät läpi elämän, jotkut ihmiset ovat siinä vain sen hetken ja toisten kanssa vain ei ikinä tule toimeen ja toiset löytää sitten uudestaan myöhemmin. Miksi vaadin ystävyysuhteiltani ikuista kestävyyttä, kun parisuhteelta en sitä välttämättä vaadi?
Minkään päättyneen parisuhteen jälkeen en ole kärsinyt niin kovista kasvukivuista, kuin menetettyjen ystävien, vaikka jonkinlaisia sydänsuruja olisikin ollut. Mutta onhan ystävyys kuitenkin ihmissuhde, eikä oikeastaan yhtään sen erikoisempi kuin parisuhdekaan.
Sitten vain sen ymmärsin, että ystävät ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin ihmiset elämässäni. Että, miksen antaisi heidän kasvaa minusta erilleen, jos hyväksyn sen parisuhteiltani.
Ja sitten helpotti, ymmärsin, enkä ole kärsinyt ystävien suhteen samalla tavalla kuin silloin vuosia aikaisemmin.
Tajusin, että ihmiset kasvavat erilleen toisinaan ja se on ihan okei. Ettei oikeastaan minussa se vika ole, jos jotkut ihmiset liukuvat pois elämästäni. Osaan olla onnellinen niistä hetkistä, jotka sain kokea.
Hyväksyin myös sen, että kaikki ihmissuhteet eivät ole samanlaisia. Että ihan kaikille ystäville ei tarvitse pystyä kertomaan ihan kaikkea. Enkä enää vaadi jokaiselta ihmissuhteeltani samankaltaisuutta, koska kukaan ystäväni ei ole minun kanssa samanlainen, joten miksi sitten vaatisin jokaiselta ystävyyssuhteeltani samankaltaisuutta, sillä he eivät edes keskenään ole samanlaisia.
Ja ehkä sitten löysin sen zenin.
Jos olisin tiennyt silloin seitsemisen vuotta sitten, että kaikki se mitä omissa ihmissuhteissani tapahtui, johtui vain kasvamisesta ja kuului vain yksinkertaisesti elämään, olisin ehkä kärsinyt vähemmän.
Silloin siinä naivissa mielessäni ajattelin, että ne ystävät, jotka silloin elämässäni olivat, pysyisivät sellaisina koko elämäni ajan. Että vielä vanhoina naureskelisimme typerille jutuille, että hymy olisi aina herkässä.
Jostain syystä en vain suostunut hyväksymään, että jos minä itse kasvan ihmisenä ja muutun, ystävyyssuhteeni eivät muuttuisi tai kasvaisi tai siinä sivussa, katoaisi. Pidin väkisin kiinni sellaisesta, joka oli menossa ihan eri suuntaan kuin minä itse. Ja jos ei suostu hyväksymään tai laskemaan irti, satuttaa itseään aivan hemmetin paljon.
En vain polttanut sormiani vaan taisin polttaa koko ihoni karrelle. Mutta ilman sitä koko tapahtumaa, ilman sitä että osasin avata suuni ja kertoa, etten hyväksy itseni ylikävelemistä, en ehkä vieläkään osaisi vaatia itselleni kunnioitusta ja tasavertaisuutta. Ja vaikka se vaatikin joidenkin ihmissuhteiden irtaantumista ja säilyneiden ihmissuhteiden muuttumista erilaiseksi, osaan vihdoin hyväksyä tapahtuneen ja ymmärrän, että sellaista se toisinaan on.
En osannut ajatella silloin kahdeksantoistavuotiaana, että tietenkin jotkut ystävyyssuhteet säilyvät läpi elämän, jotkut ihmiset ovat siinä vain sen hetken ja toisten kanssa vain ei ikinä tule toimeen ja toiset löytää sitten uudestaan myöhemmin. Miksi vaadin ystävyysuhteiltani ikuista kestävyyttä, kun parisuhteelta en sitä välttämättä vaadi?
Minkään päättyneen parisuhteen jälkeen en ole kärsinyt niin kovista kasvukivuista, kuin menetettyjen ystävien, vaikka jonkinlaisia sydänsuruja olisikin ollut. Mutta onhan ystävyys kuitenkin ihmissuhde, eikä oikeastaan yhtään sen erikoisempi kuin parisuhdekaan.
Sitten vain sen ymmärsin, että ystävät ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin ihmiset elämässäni. Että, miksen antaisi heidän kasvaa minusta erilleen, jos hyväksyn sen parisuhteiltani.
Ja sitten helpotti, ymmärsin, enkä ole kärsinyt ystävien suhteen samalla tavalla kuin silloin vuosia aikaisemmin.
Tajusin, että ihmiset kasvavat erilleen toisinaan ja se on ihan okei. Ettei oikeastaan minussa se vika ole, jos jotkut ihmiset liukuvat pois elämästäni. Osaan olla onnellinen niistä hetkistä, jotka sain kokea.
Hyväksyin myös sen, että kaikki ihmissuhteet eivät ole samanlaisia. Että ihan kaikille ystäville ei tarvitse pystyä kertomaan ihan kaikkea. Enkä enää vaadi jokaiselta ihmissuhteeltani samankaltaisuutta, koska kukaan ystäväni ei ole minun kanssa samanlainen, joten miksi sitten vaatisin jokaiselta ystävyyssuhteeltani samankaltaisuutta, sillä he eivät edes keskenään ole samanlaisia.
Ja ehkä sitten löysin sen zenin.
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Endless Sleeper
Itselle ikuisuudelta tuntuneen (noin kolme kuukautta) tekemättömyys päättyy tänään, sillä aloitan työkokeilun.
Taistelua tämän eteen piti tehdä, sillä TE-toimiston mielestä kolmen kuukauden tekemättömyys ja työttömyys on lyhyt aika, ja olisi vain parempi, että pysynkin työttömänä enkä löydä mitään työnkaltaista.
TE-toimisto odottaa, että jokainen työtön päätyisikin pitkäaikaistyöttömäksi, ja että oman mielen virkistyminen edes joillakin työnkaltaisilla asioilla, on vain turhaa. Parempi myös siis syrjäytyä ja tyytyä pieneen työttömyystukeen, sillä ilmeisesti sitten haluavat seuraavalla kerralla haukkua sinut patalaiskaksi paskiaiseksi, joka ei saa mitään aikaan.
Jotenkin koko usko kyseiseen laitokseen on mennyt, sillä olen saanut niin monet ohjeet (jotka ovat osoittautuneet toisella virkailijalla vääräksi) ja tämä sitten on omaa syytäni, että noudatan heiltä saamia ohjeita.
Turhauttaa ja ärsyttää.
Mutta on ihanaa, että omalla taistelulla ja vahvalla tahdolla, sain tämänkin työkokeilun puskettua läpi.
Taistelua tämän eteen piti tehdä, sillä TE-toimiston mielestä kolmen kuukauden tekemättömyys ja työttömyys on lyhyt aika, ja olisi vain parempi, että pysynkin työttömänä enkä löydä mitään työnkaltaista.
TE-toimisto odottaa, että jokainen työtön päätyisikin pitkäaikaistyöttömäksi, ja että oman mielen virkistyminen edes joillakin työnkaltaisilla asioilla, on vain turhaa. Parempi myös siis syrjäytyä ja tyytyä pieneen työttömyystukeen, sillä ilmeisesti sitten haluavat seuraavalla kerralla haukkua sinut patalaiskaksi paskiaiseksi, joka ei saa mitään aikaan.
Jotenkin koko usko kyseiseen laitokseen on mennyt, sillä olen saanut niin monet ohjeet (jotka ovat osoittautuneet toisella virkailijalla vääräksi) ja tämä sitten on omaa syytäni, että noudatan heiltä saamia ohjeita.
Turhauttaa ja ärsyttää.
Mutta on ihanaa, että omalla taistelulla ja vahvalla tahdolla, sain tämänkin työkokeilun puskettua läpi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)