Loud Like Love

Hiukan päälle kuukausi aikaa omaan joululomaani ja Suomi visiittiin. Enkä jaksa odottaa.

Uppsalakin alkaa tuntua hiukan enemmän kodilta ja asiaan taitaa vaikuttaa enemmänkin uusi koti, kuin kaupunki itsessään. Uusi koti vaikuttaa enemmän kodilta ja viihtyisämmältä, kuin nykyinen asunto.

Eikä marraskuukaan ole vielä iskenyt synkällä harmaudellaan. Marraskuuta on vaikea vihata, kun aurinko paistaa täydeltä taivaalta.

Talvi ei ole vielä saapunut.

Keep Your Lips Sealed

Kotitentti opetti ainakin kaksi asiaa: kahvi on ystävä ja aikaa ei koskaan voi olla tarpeeksi.

Note to self: aloita seuraava kotitentti aikaisemmin, sillä kymmenen päivää ei ole koskaan tarpeeksi. Writer's block tulee vastaan useamman kerran ja motivaatio hiipuu uhkaavasti loppua kohden.

Ja kahviakin voisi vähentää. Se, että juo viisi kuppia kahvia ei ehkä ole kovin järkevää, vaikka vatsa sen kestääkin.

Nyt vain odotetaan tulosta (mikä ei voi olla kovin hyvä) ja koetetaan selviytyä uudesta kurssista.

Lisztomania

Muutama päivä sitten täällä oli niin kaunista ja uskomatonta, että oli vaikea uskoa sitä edes todeksi.

Olen suurkaupungin tyttö, joka tykkää hukkua ihmisvilinään. Nähdä, kun ihmiset kulkevat kiireisinä paikasta toiseen. Täällä kävelytempo on hitaampaa kuin Helsingissä, ihmisillä ei ole kiire minnekään, kadulla kuuluu aina puhetta. 

Mutta niin se vain tapahtui, että sain sen odottamani suuremman kaupungin tunteen, kun pyöräilin ruuka-aikaan kaupungilla. Pyöräilijöitä kaikkialla, tungokseksi asti. Bussit täynnä ihmisiä. Ylipäätään ihmisiä.

Se näky lievitti suurkaupungin kaipuuta. Ja onhan se vaikea kaivata, kun puut ovat niin kauniita.

Ceremony

Tänään aurinko paistoi kirkkaasti, puidet lehdet syttyivät täyteen loistoonsa ja kaikki oli kaunista. 

Uusi kotikaupunki on kaunis ja vieras. Olen asunut täällä nyt kohta kolme kuukautta, mutta koti on edelleen Helsingissä, sillä taidan vain olla isompien kaupunkien tyttö.

Kuherruskuukauteni Uppsalan kanssa päättyi heti kuukauden jälkeen, kun opinnot alkoivat yliopistolla. Opinnot ovat olleen rankempia kuin osasin kuvitellakaan, vaikka tiedän ensimmäisen puolivuotisen olevan se rankin jakso.

Usko on koetuksella, sillä välillä on helpompi uskoa siihen, että tämä ei ole sitä mitä minun pitää saavuttaa. Mutta sitten tulee niitä hetkiä, että tämä on juuri se asia mitä haluan saavuttaa elämässäni. Haluan valmistua maisteriksi, työskennellä ympäristöalalla, sillä sinne minä kuulun. Ja olen oppinut niin paljon. Tiedän, että sosiologia on ehkä maailman epäkiinnostavin ja mielenkiintoisin aihe samaan aikaan. Tiedän kuitenkin, että pystyn tähän, koska haluan sitä.

En koskaan olisi uskonut, että pystyn kirjoittamaan englanniksi yli 15000-25000 merkkiä pitkän esseen, mutta kai se on uskottava koska alla on 11800 merkkiä ja olen vasta puolessavälissä.

Kaipaan edelleen Helsinkiin mielettömästi ja ikävä kasvaa päivä päivältä suuremmaksi, mitä lähemmäksi joulukuuta ja talvilomaani saavun. Mutta enää seitsemän ja puoli viikkoa.

Kelly

Vuosi alkoi epätoivoisuudella. Sillä en uskaltanut haaveilla mistään, koska kuitenkin kaikki haaveet ja suunnitelmat romuttuisivat jotenkin. Olin kokenut vähän turhan monia epäonnistumisia. Eikä ne epäonnistumiset oikein näyttäneet hiipuvan mihinkään.

Jokaisen uuden työhakemuksen kohdalla päätin itkeä jo etukäteen, sillä tiesin ettei niistä kuulu mitään tai sitten "Valitettavasti valinta ei kohdistunut tällä kertaa sinuun". Se on aika masentavaa.

Ja sitten päätin vain luovuttaa niiden koulujenkin suhteen. Kyllä minä niitä hakemuksia lähettelin ja mietin jopa alanvaihtoa, sillä entä jos en pääse kumpaankaan hakemaani maisteriohjelmaan.

Ja sitten pääsin sisälle. Swedish university of agricultural sciences. Uppsala. Enviromental communication and management.

Ja vaikkei olla aivan vielä mitään virallista päätöstä tehty muutosta Ruotsiin, olen suunnitellut jo käytännönasioita. Mitä viedä mukana, miten, mitä myydä, milloin.

Ja olen innoissani. Ehkä ei koskaan pitäisi heittää lusikkaa liian aikaisin nurkkaan.

Daydream

On ihana juoda aamukahvia ja antaa auringon lämmittää, vaikka minun ei ehkä edes pitäisi juoda kahvia lainkaan.

Kevät on tullut tänne vihdoin ja auriko on hemmotellut, lämmittänyt ja hymyilyttänyt jo monta päivää. Se tuntuu jotenkin äärimmäisen uskomattomalta. Se, että on vihdoin valoisaa, päivä on pidempi eikä enää tunnu olevan koko ajan äärimmäisen väsynyt.

On uskomatonta, että on ihanaa nauttia yksinketaisesti vain tästä päivästä. Siitä, että on nykyisyys ja tämä hetki auringon kanssa. Olen oppinut jättämään menneisyyteni taakseni enkä halua palata sinne lainkaan, sillä yksinkertaisesti siihen ei ole tarvetta. Olen löytänyt onnen nykyisyydestä, joten on turha katsella mennyttä. Tulevaisuus taitaa pelottaa sen verran paljon, että on helpompi elää ja hengittää tätä hetkeä. 

En tiedä miksi se on ollut aina niin vaikeaa elää hetkissä, sillä lopulta on vaikea olla oikeasti onnellinen, jos ei ole elä juuri siinä hetkessä. Enkä oikeastaan edes tiedä, miksi se oli niin vaikea käsittää aikaisemmin.

Nyt aion vain nauttia siitä, että aurinko lämmittää, on kevät ja että tästä hetkestä ei voi olla oikeasti nauttimatta.

Silent Song

Suru jota kannan, on tehnyt minut vahvemmaksi ihmiseksi. Kuvittelin vielä kymmenen vuotta sitten, että tunteet tekevät ihmisistä heikkoja, vaikka lopulta tunteet tekevät meistä juuri inhimillisä.

Ja se on silti raskasta. On todella raskasta kantaa jotain niin isoa mukanaan, ehkä juuri sen paino saa vahvemmaksi.

Mutta mikään ei tunnu ikinä raskaammalta kuin kulkea yksin. Onneksi rinnallani on ihminen, joka saa tehtyä kaiken vähemmän pelottavaksi.