Vuosi alkoi epätoivoisuudella. Sillä en uskaltanut haaveilla mistään, koska kuitenkin kaikki haaveet ja suunnitelmat romuttuisivat jotenkin. Olin kokenut vähän turhan monia epäonnistumisia. Eikä ne epäonnistumiset oikein näyttäneet hiipuvan mihinkään.
Jokaisen uuden työhakemuksen kohdalla päätin itkeä jo etukäteen, sillä tiesin ettei niistä kuulu mitään tai sitten "Valitettavasti valinta ei kohdistunut tällä kertaa sinuun". Se on aika masentavaa.
Ja sitten päätin vain luovuttaa niiden koulujenkin suhteen. Kyllä minä niitä hakemuksia lähettelin ja mietin jopa alanvaihtoa, sillä entä jos en pääse kumpaankaan hakemaani maisteriohjelmaan.
Ja sitten pääsin sisälle. Swedish university of agricultural sciences. Uppsala. Enviromental communication and management.
Ja vaikkei olla aivan vielä mitään virallista päätöstä tehty muutosta Ruotsiin, olen suunnitellut jo käytännönasioita. Mitä viedä mukana, miten, mitä myydä, milloin.
Ja olen innoissani. Ehkä ei koskaan pitäisi heittää lusikkaa liian aikaisin nurkkaan.
lauantai 11. huhtikuuta 2015
tiistai 17. maaliskuuta 2015
Daydream
On ihana juoda aamukahvia ja antaa auringon lämmittää, vaikka minun ei ehkä edes pitäisi juoda kahvia lainkaan.
Kevät on tullut tänne vihdoin ja auriko on hemmotellut, lämmittänyt ja hymyilyttänyt jo monta päivää. Se tuntuu jotenkin äärimmäisen uskomattomalta. Se, että on vihdoin valoisaa, päivä on pidempi eikä enää tunnu olevan koko ajan äärimmäisen väsynyt.
On uskomatonta, että on ihanaa nauttia yksinketaisesti vain tästä päivästä. Siitä, että on nykyisyys ja tämä hetki auringon kanssa. Olen oppinut jättämään menneisyyteni taakseni enkä halua palata sinne lainkaan, sillä yksinkertaisesti siihen ei ole tarvetta. Olen löytänyt onnen nykyisyydestä, joten on turha katsella mennyttä. Tulevaisuus taitaa pelottaa sen verran paljon, että on helpompi elää ja hengittää tätä hetkeä.
En tiedä miksi se on ollut aina niin vaikeaa elää hetkissä, sillä lopulta on vaikea olla oikeasti onnellinen, jos ei ole elä juuri siinä hetkessä. Enkä oikeastaan edes tiedä, miksi se oli niin vaikea käsittää aikaisemmin.
Nyt aion vain nauttia siitä, että aurinko lämmittää, on kevät ja että tästä hetkestä ei voi olla oikeasti nauttimatta.
Kevät on tullut tänne vihdoin ja auriko on hemmotellut, lämmittänyt ja hymyilyttänyt jo monta päivää. Se tuntuu jotenkin äärimmäisen uskomattomalta. Se, että on vihdoin valoisaa, päivä on pidempi eikä enää tunnu olevan koko ajan äärimmäisen väsynyt.
On uskomatonta, että on ihanaa nauttia yksinketaisesti vain tästä päivästä. Siitä, että on nykyisyys ja tämä hetki auringon kanssa. Olen oppinut jättämään menneisyyteni taakseni enkä halua palata sinne lainkaan, sillä yksinkertaisesti siihen ei ole tarvetta. Olen löytänyt onnen nykyisyydestä, joten on turha katsella mennyttä. Tulevaisuus taitaa pelottaa sen verran paljon, että on helpompi elää ja hengittää tätä hetkeä.
En tiedä miksi se on ollut aina niin vaikeaa elää hetkissä, sillä lopulta on vaikea olla oikeasti onnellinen, jos ei ole elä juuri siinä hetkessä. Enkä oikeastaan edes tiedä, miksi se oli niin vaikea käsittää aikaisemmin.
Nyt aion vain nauttia siitä, että aurinko lämmittää, on kevät ja että tästä hetkestä ei voi olla oikeasti nauttimatta.
tiistai 27. tammikuuta 2015
Silent Song
Suru jota kannan, on tehnyt minut vahvemmaksi ihmiseksi. Kuvittelin vielä kymmenen vuotta sitten, että tunteet tekevät ihmisistä heikkoja, vaikka lopulta tunteet tekevät meistä juuri inhimillisä.
Ja se on silti raskasta. On todella raskasta kantaa jotain niin isoa mukanaan, ehkä juuri sen paino saa vahvemmaksi.
Mutta mikään ei tunnu ikinä raskaammalta kuin kulkea yksin. Onneksi rinnallani on ihminen, joka saa tehtyä kaiken vähemmän pelottavaksi.
Ja se on silti raskasta. On todella raskasta kantaa jotain niin isoa mukanaan, ehkä juuri sen paino saa vahvemmaksi.
Mutta mikään ei tunnu ikinä raskaammalta kuin kulkea yksin. Onneksi rinnallani on ihminen, joka saa tehtyä kaiken vähemmän pelottavaksi.
maanantai 29. joulukuuta 2014
Oktofrenia
Talvi on saapunut. Lumi vei pimeyden mennessään ja onneksi äärimmäinen väsymys meni siinä samalla, sillä kahvi ei ole pitkään aikaan maistunut muulta kuin pahalta.
Välillä on kovin vaikea tietää, mitä sitä elämällään haluaisi, sillä jokainen vaihtoehto on toistaan pelottavampi. Ainakin vähän.
Mutta taidan mieluummin kohdata pelkoni, osoittaa ne mahdolliseksi turhiksi. Sillä ehkä se elämä kantaa.
Ja turha minun on pelätä tulevaisuutta, kun hetki on tässä ja nyt, ja aurinko paistaa ja on niin kaunista.
Välillä on kovin vaikea tietää, mitä sitä elämällään haluaisi, sillä jokainen vaihtoehto on toistaan pelottavampi. Ainakin vähän.
Mutta taidan mieluummin kohdata pelkoni, osoittaa ne mahdolliseksi turhiksi. Sillä ehkä se elämä kantaa.
Ja turha minun on pelätä tulevaisuutta, kun hetki on tässä ja nyt, ja aurinko paistaa ja on niin kaunista.
tiistai 9. joulukuuta 2014
Hämmästyttävä Muuttuva Poika
Olen asunut nyt kaksi ja puoli vuotta Helsingissä. Se on kauiten, missä olen asunut kotikyläpahasen jälkeen. Ja Helsinki on ensimmäinen kaupunki, missä oikeasti tunsin heti olevani kotona ja ensimmäinen kerta, kun ajattelin "Täällä mä haluan asua, täältä ei ole pakko päästä pois".
Vielä samaisena vuonna, kun tänne muutin, ajattelin etten todellakaan halua missään Helsingissä asua. Kuvittelin helvetinkin jäätyvän aikaisemmin kuin, että raahaisin pienen omaisuuteni tänne ja kuvittelisin asuvani täällä mahdollisesti koko loppuelämäni.
Ja sitten kuitenkin oli ihan pakko päästä pois sieltä muualta, vähän korjata itseään ja pistää palaset paikoilleen. Eihän se haitannut, jos asuisin täällä vain hetken, sillä olihan muutkin kaupungit olleet vain sellaisia paikkoja, joissa etsin itseäni ja viivyn vain hetken, kunnes oikeasti tiedän mitä haluan tai missä haluan olla.
Olen aina kuvitellut olevani kauhean hitaasti lämpenevä (toisinaan sitä ihan oikeasti olenkin), sillä mitään muuta kaupunkia en ole tuntenut omakseni, kodikseni.
Mutta täällä on hyvä olla, tämä on koti. Ja en kadu hetkeäkään, että hyppäsin, sillä laskeutuminen oli niin helppoa ja ihanaa.
Ja sitä paitsi, Helsinki on aina kaunis, siitä ei pääse yli millään.
Vielä samaisena vuonna, kun tänne muutin, ajattelin etten todellakaan halua missään Helsingissä asua. Kuvittelin helvetinkin jäätyvän aikaisemmin kuin, että raahaisin pienen omaisuuteni tänne ja kuvittelisin asuvani täällä mahdollisesti koko loppuelämäni.
Ja sitten kuitenkin oli ihan pakko päästä pois sieltä muualta, vähän korjata itseään ja pistää palaset paikoilleen. Eihän se haitannut, jos asuisin täällä vain hetken, sillä olihan muutkin kaupungit olleet vain sellaisia paikkoja, joissa etsin itseäni ja viivyn vain hetken, kunnes oikeasti tiedän mitä haluan tai missä haluan olla.
Olen aina kuvitellut olevani kauhean hitaasti lämpenevä (toisinaan sitä ihan oikeasti olenkin), sillä mitään muuta kaupunkia en ole tuntenut omakseni, kodikseni.
Mutta täällä on hyvä olla, tämä on koti. Ja en kadu hetkeäkään, että hyppäsin, sillä laskeutuminen oli niin helppoa ja ihanaa.
Ja sitä paitsi, Helsinki on aina kaunis, siitä ei pääse yli millään.
tiistai 2. joulukuuta 2014
Kalatehdas
Jotenkin tuntuu, että tämä vuosi on mennyt kamalan kiireesti ohi. Niin, ettei ole edes kaikkea sisäistänyt. Ei ole jotenkaan pystynyt sisäistämään, sillä jo yksinkertaisesti pelkkä selviytyminen on ollut hankalaa.
Mutta sitä selviydyttiin. Vuoden 2013 kesästä lähtien, olen enemmän tai vähemmän selviytynyt, välillä jopa niin, että olen luullut voivani jo paljon paremmin. Kunnes sitten tulee taas takapakkia ja eletään niitä samoja tunteita uudestaan. Mutta paljon edistystä on tullut. Viime talvena painoin vähimmillään pikkuruiset neljäkymmentäkaksi ja kävin vaa'alla ainakin kahdesti päivässä, joka päivä. Nyt en edes muista milloin olen saanut päähäni punnita itseni ja tunnen itseni terveemmäksi ja jopa kauniimmaksi kuin aikoihin.
Valmistuin vihdoin kesällä ympäristösuunnittelijaksi, vaikka se vuosi sitten tuntui naurettavan typerältä haaveelta. Ja sain opinnäytetyöstä nelosen! Vaikka töitä en ole vielä onnistunut saamaan, olen saanut tehdä työkokeilua, jossa tunnen oikeasti olevani avuksi.
Olen myös nyt päättänyt, etten enää leimaa itseäni masennuksen uhriksi. Tiedän parantumisen vievän aikaa, mutta se, että saan tehdä asioita, joista pidän ja tunnen itseni tärkeäksi ja suureksi avuksi, on myös paras lääke itselleni.
Yritän enemmän muistaa sen asian, vaikka lähinnä oman mieleni on pistänyt matalaksi iänikuiset vatsakivut, jotka eivät tunnu helpottuvan millään ja jos en kärsi vatsakrampeista, migreeni yllättää. Ja senkin takana on varmaan särkylääkecocktailini, jota joudun syömään useina päivinä useamman viikon ajan. Mutta on vaikea pysytellä iloisena ja aurinkoisena, kun ei pääse krampeiltaan kävelemään. Mutta koitan parhaani tässäkin asiassa!
Ehkä vielä Suomikin ymmärtää jättää typerät kellojen siirtelyt tulevaisuudessa, sillä ymmärsin tänään suuren väsymykseni syyn. Minulla kesti kauemmin kuin yleensä, tottua kellojen siirtelyyn. Vaikka se ajatus tuntui kivalta (että saa nukkua pidempään), ei kehoni ollut samaa mieltä ja päätti heittää kamalimmat väsymykset ikinä. Vielä en ole ihan selviytynyt, mutta tässäkin asiassa olen voitolla!
En lopulta muista tästä vuodesta kovinkaan monia asioita, sillä kuljin omalle verkkaiselle tahdilleni sellaista formulakuskin elämää. Mutta muistelen lämmöllä Brysselin reissua ja matkaa Tukholmaan, sillä sain viettää aikaani ihanan ihmisen kanssa ja ei sille voi kuin hymyillä. Eikä ihastumiseni viime tammikuussa hakattuun tatuointiin ole hälvennyt, vaikka uutta tullaan hakkaamaan ihooni melkein sen vuosipäivänä.
Mutta sitä selviydyttiin. Vuoden 2013 kesästä lähtien, olen enemmän tai vähemmän selviytynyt, välillä jopa niin, että olen luullut voivani jo paljon paremmin. Kunnes sitten tulee taas takapakkia ja eletään niitä samoja tunteita uudestaan. Mutta paljon edistystä on tullut. Viime talvena painoin vähimmillään pikkuruiset neljäkymmentäkaksi ja kävin vaa'alla ainakin kahdesti päivässä, joka päivä. Nyt en edes muista milloin olen saanut päähäni punnita itseni ja tunnen itseni terveemmäksi ja jopa kauniimmaksi kuin aikoihin.
Valmistuin vihdoin kesällä ympäristösuunnittelijaksi, vaikka se vuosi sitten tuntui naurettavan typerältä haaveelta. Ja sain opinnäytetyöstä nelosen! Vaikka töitä en ole vielä onnistunut saamaan, olen saanut tehdä työkokeilua, jossa tunnen oikeasti olevani avuksi.
Olen myös nyt päättänyt, etten enää leimaa itseäni masennuksen uhriksi. Tiedän parantumisen vievän aikaa, mutta se, että saan tehdä asioita, joista pidän ja tunnen itseni tärkeäksi ja suureksi avuksi, on myös paras lääke itselleni.
Yritän enemmän muistaa sen asian, vaikka lähinnä oman mieleni on pistänyt matalaksi iänikuiset vatsakivut, jotka eivät tunnu helpottuvan millään ja jos en kärsi vatsakrampeista, migreeni yllättää. Ja senkin takana on varmaan särkylääkecocktailini, jota joudun syömään useina päivinä useamman viikon ajan. Mutta on vaikea pysytellä iloisena ja aurinkoisena, kun ei pääse krampeiltaan kävelemään. Mutta koitan parhaani tässäkin asiassa!
Ehkä vielä Suomikin ymmärtää jättää typerät kellojen siirtelyt tulevaisuudessa, sillä ymmärsin tänään suuren väsymykseni syyn. Minulla kesti kauemmin kuin yleensä, tottua kellojen siirtelyyn. Vaikka se ajatus tuntui kivalta (että saa nukkua pidempään), ei kehoni ollut samaa mieltä ja päätti heittää kamalimmat väsymykset ikinä. Vielä en ole ihan selviytynyt, mutta tässäkin asiassa olen voitolla!
En lopulta muista tästä vuodesta kovinkaan monia asioita, sillä kuljin omalle verkkaiselle tahdilleni sellaista formulakuskin elämää. Mutta muistelen lämmöllä Brysselin reissua ja matkaa Tukholmaan, sillä sain viettää aikaani ihanan ihmisen kanssa ja ei sille voi kuin hymyillä. Eikä ihastumiseni viime tammikuussa hakattuun tatuointiin ole hälvennyt, vaikka uutta tullaan hakkaamaan ihooni melkein sen vuosipäivänä.
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
Alison
Uusi tatuiointi. Sen haluaisin.
Olen pyöritellyt ideaa päässä jo lähemmäs vuoden ja nyt se vihdoin on muodostunut päässäni sellaiseksi, minkä käsivarteeni haluaisin.
Se jatkaisi omaa lintuteemaani, sillä yksinkertaiseksi rakastan lintuja. Ja tällä kertaa haluaisin suunnitella sen itse, aivan kuten ensimmäisen tatuointini. Vaikka toki toinen tatuointini suunniteltiin täydellisesti (ja täydelliseksi) pelkkien omien puheideni perusteella. Mutta jotenkin haluaisin tähän myös omaa kädenjälkeäni.
Sitten kun sen olen ihooni saanut, ei olisi oikeastaan kuin ehkä yksi toinen tatuointi tämän lisäksi.
Olen pyöritellyt ideaa päässä jo lähemmäs vuoden ja nyt se vihdoin on muodostunut päässäni sellaiseksi, minkä käsivarteeni haluaisin.
Se jatkaisi omaa lintuteemaani, sillä yksinkertaiseksi rakastan lintuja. Ja tällä kertaa haluaisin suunnitella sen itse, aivan kuten ensimmäisen tatuointini. Vaikka toki toinen tatuointini suunniteltiin täydellisesti (ja täydelliseksi) pelkkien omien puheideni perusteella. Mutta jotenkin haluaisin tähän myös omaa kädenjälkeäni.
Sitten kun sen olen ihooni saanut, ei olisi oikeastaan kuin ehkä yksi toinen tatuointi tämän lisäksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)