Jos iskä saisi päättää, minut lukittaisiin kellariin (ensiksi se kellari rakennettaisiin). Pääsisin sieltä pois ehkä sitten täytettyäni viisikymmentä, kun oikeasti elämäni olisi takana ja olisin muutaman vuoden päästä omista hautajaisistani.
En saisi hakea vaihtoon Afrikkaan ihan sen tähden, kun mietitään jossitteluja ("Se nainen joutui auto-onnettomuuteen, tiedäkkö miten kävi?" "Mitä sairauksia sielläkin on!"). Ja samalla nyt päätän etten ikinä poistu omasta asunnostani, sillä oikeasti viime viikolla Peltosaaressa ammuttiin ihan sillä samalla kadulla minne muutan, eihän sitä tiedä vaikka joutuisin itse ammutuksi! Samalla alan pelkäämään meteoriitteja, sillä silloin kerran se meteoriitti meni auton takakontin läpi! Oh my fricking god! Siellähän olisi voinut olla ihminen lähellä ja ette tiedä miten siinäkin olisi voinut käydä, siinä olisi voinut syntyä ruumiita, gosh.
Lopulta puoli vuotta Afrikassa vaihdossa ei ole se minun haaveeni. Haluaisin ehkä ennemmin mennä työharjoitteluun Afrikkaan. Tosin työharjoittelu Costa Ricassa olisi myös hienoa, Peru on aina ollut lähellä sydäntäni ja Boliviaan minun piti mennä vuonna 2008, kun maailma oli käsissäni.
Eniten ehkä minua ärsyttää isäni liioiteltu suojelu. Joudun varmaan joka päivä (kerran tai useammin, yleensä kuitenkin) hokemaan samaa mantraa "Tämä on minun elämäni, elä itse omaasi ja anna minun elää omaani." Minua ärsyttää eniten toisten puuttuminen minun elämääni ja valintoihini, enkä todellakaan osaa arvostaa sitä, vaikka tarkoitus olisi oikeasti vain pelkkää hyvää.
Niinpä minä taidan nykyään kapinoida enemmän kuin teininä. Ja tästä kaikesta naurettavinta tekee oikeasti se, ettei minun oikeasti enää tämän ikäisenä pitäisi. Taidan olla vähän kaikessa siellä rannan toisella puolella, huutamassa pimeään.
Mie oon kyllä onnellinen siitä, että meijän vanhemmat antaa miun tehä asioita sillee niin kun ite haluan. Ehkä se teillä johtuu siitä, että oot ainut tyttö :D
VastaaPoista