En ole mitenkään uskonnollinen henkilö. Enkä oikein edes tiedä mihin uskon. Mutta jotenkin haluan uskoa siihen, että joidenkin asioiden elämässä täytyy tapahtua.
Vaikka pari vuotta sitten oli koko elämä jotenkin täysin sekaisin ja pelkkää kaaosta, enkä tiennyt miten päin olla, olen tyytyväinen lopulta että se kaikki tapahtui. Katkeruutta tulee aina, mutta jos siitä osaa päästä irti, voi sanoa olevansa voitolla.
Jos en olisi ikinä valunut pohjalle, en olisi ikinä tutustunut muutamaan erittäin läheiseen ystävääni. Luultavasti en olisi oikeasti oppinut kertomaan, että nyt on paha olla ja näyttää tunteita. En luultavasti olisi koskaan muuttanut Helsinkiin, koska olin ennen tänne muuttoa vahvasti sitä mieltä, ettei Helsingissä voi yksinkertaisesti asua, ikinä.
En olisi ikinä tajunnut, että oikeasti osaan rakastaa ja voin sanoa toiselle rakastavani. En olisi välttämättä tajunnut, että on niitä huonoja ja hyviä miehiä. Tajusin, että parisuhteet voivat kestää ja olen vihdoin tajunnut millaista on oikeasti ja vilpittömästi olla onnellinen.
Vihaan jossittelua ja en lopulta tiedä mille uralle elämäni olisi mennyt, jos en olisi istunut tahtomattani vähän liiankin pitkäkestoisessa vuoristoradassa. Mutta uskon siihen, että näin kuului tapahtua.
En halua olla niin masentava, että sanon tätä sattumaksi. En yksinkertaisesti hyväksy sitä, että sattumalta opin rakastamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti