Merman

Suuntavaistoni on olematon, sitä ei yksinkertaisesti ole.

Huomasin suuntavaistottomuuteni ala-asteen ensimmäisellä luokalla, kun eksyin hiihtoreissulla. Se joka sanoo, ettei seitsemänvuotias lapsi voi eksyä hiihtäessään ympyrää on väärässä. Tai ei yksinkertaisesti ole tavannut minua.

Niinpä niin, eksyin seitsemänvuotiaana kouluni takapihalle. Yksinkertaisesti piti hiihtää ympyrää, takanani hiihtivät liian hitaasti ja edessä liian nopeasti, joten jäin nopeasti täysin yksin. Jostain sain älynväläyksen, ettei tehtävä voi olla niin yksinkertainen kuin hiihtää ympyrää (ja luoja olin väärässä, seitsemänvuotiaita pidetään niin typerän yksinkertaisina!) ja lähdin tarpomaan jonnekin hiton metsään (sillä maastohiihto on paljon mielekkäämpää kuin ympyrässä kulkeminen) ja hiihdin naapurikunnan liepeille.

Rehtorini joutui lopulta hakemaan minut, kun olin päässyt suojaan ihanille (valitettavasti myös luokkalaiseni) isovanhempien luokse. Eksymisen seurauksena sain mielettömän kuumeen, mutta pieni mieleni ei vaurioitunut sen enempää.

Ja siitä lähtien olen eksynyt kaikkialle, karttaa lukien tai ohjeita noudattaen.

Lopulta on mielettömän helppoa tarpoa Konalassa auringon alla tunti etsien määränpäätä ja eksyä rakennuksen eteiseen, sillä viidestä ovesta on vaikea muistaa mistä tuli sisään.