Vuosi sitten tuskailin, että mitä sitä elämällään oikein tekisi. Olin valmistunut, juuri sinne kortistoon, josta niin moni vitsailee ja joka on nykyään niin monen vastavalmistuneen tulevaisuus.
Sain sovittua, hirveän väännön jälkeen, työvoimatoimiston kanssa, että teen työkokeilun Luonto-Liitossa ja sekin oli lyhyt jakso (johon luvattiin pidennystä, jota ei tullut). Sain naurettavia tarjouksia ja pelkäsin oikeasti, että joutuisin työskentelemään omien arvojeni vastaisesti jossain autotehtaassa.
Usko itseensä ei ollut kovinkaan korkealla, varsinkaan sen jälkeen, kun kaikista omaa alaa hipuavista paikoista ei kuulunut muuta kuin: "Valinta ei juuri nyt osunut sinuun". Pakkohan sitä oli sitten vakavasti miettiä, että minne menee opiskelemaan sen maisterin. Oli pakko hyväksyä se fakta, että Helsingissä on turha haaveilla oman alan töistä pelkällä kandilla.
Enkä oikeasti edes uskonut, että voisin päästä sisään Ruotsin SLU:hun ja vielä vaikeampi se oli uskoa, kun pääsin sisälle myös Tampereen johtamiskorkeakouluun. Täytin hakupaperit melko myöhään, sillä pähkäilin tätä koko Ruotsissa opiskelun järjettömyyttä. Eihän siinä nyt ollut mitään järkeä, eikä se tulisi olemaan helppoa.
Neljä kuukautta on todistanut, ettei se ole helppoa ollutkaan ja varmaa on, että Tampereella olisi ollut paljon helpompaa ja olisin asunut kaupungissa, missä minulla oli jo ystäviä. Toisaalta olen saanut enemmän itsevarmuutta, englantini on kohentunut huomattavasti ja opiskelen asvostetummassa yliopistossa kuin Tampereen yliopisto. Ja olen tavannut ihania uusia ihmisiä.
Arvostan tätä, että olen joutunut näkemään vaivaa, että välillä olen hakannut päätäni seinään ja pitänyt itseäni yhtä tyhmänä kuin vasemman jalan saapas. Mutta se tunne, kun oikeasti oppii ja tajuaa osaavansa. Olen paljon motivoituneempi opiskelija, mitä Suomessa ja uskon, että saan maisterin plakkariin, kunhan motivaatio pysyy yhtä korkealla myös gradua kirjoittaessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti