Community Of Hope

Vuosi opintoja takana. Kolmas asunto tässä kaupungissa (alle vuodessa) ja ehkä se on vain myönnettävä, että kolmas kerta toden sanoo. Vähän niin kuin monessa muussakin asiassa.

Barcelona ei helpottanut matkakuumetta (vaan pahensi sitä entisestään). Ja haluaisin vain matkustaa maailman ääriin ja takaisin.

Tämä kaupunki alkaa vihdoin muistuttaa kotikaupunkia.

Just Like Heaven

On käsittämätöntä miten aika vierii. Voi sanoa, että täällä on jo kevät. Hiljalleen täytyy miettiä gradun aihetta.

On ihana huomata, ettei oikeasti tarvitse tietää vielä mistään mitään (muusta kuin siitä gradusta), sillä vielä on vuosi aikaa miettiä, mihin tuulet puhaltavat.

Usko itseensä on kova. Kyllä minusta tulee vielä jotain. Aion tehdä elämässäni suuria asioita.

Loud places

Viimeinen vuosi on ollut yksi onnellisimmistani. Se on ollut niitä vuosia, johon on mahtunut niin epävarmuutta, kyyneliä ja surua, kuin äärimmäistä rakkautta, onnea, hymyjä ja naurua. Eikä mikään alamäki saa pyyhittyä niitä tosiasioita pois, että olen ollut viimeisen kuluneen vuoden äärimmäisen onnellinen.

Ja tätä onnea kukaan ei voi anastaa.

Se on ehkä ihanin hetki, kun huomaa ansainneensa juuri sen, mitä kaikkien vaikeiden vuosien jälkeen pitäisi jokaisen ansaita. Enkä voi ajatella muuta kuin, että olen onnekas (kaikki eivät ole niin onnekkaita). Minulla ei ole enää painolastia kannettavani.

I'm Waiting Here

Vuosi sitten tuskailin, että mitä sitä elämällään oikein tekisi. Olin valmistunut, juuri sinne kortistoon, josta niin moni vitsailee ja joka on nykyään niin monen vastavalmistuneen tulevaisuus.

Sain sovittua, hirveän väännön jälkeen, työvoimatoimiston kanssa, että teen työkokeilun Luonto-Liitossa ja sekin oli lyhyt jakso (johon luvattiin pidennystä, jota ei tullut). Sain naurettavia tarjouksia ja pelkäsin oikeasti, että joutuisin työskentelemään omien arvojeni vastaisesti jossain autotehtaassa.

Usko itseensä ei ollut kovinkaan korkealla, varsinkaan sen jälkeen, kun kaikista omaa alaa hipuavista paikoista ei kuulunut muuta kuin: "Valinta ei juuri nyt osunut sinuun". Pakkohan sitä oli sitten vakavasti miettiä, että minne menee opiskelemaan sen maisterin. Oli pakko hyväksyä se fakta, että Helsingissä on turha haaveilla oman alan töistä pelkällä kandilla.

Enkä oikeasti edes uskonut, että voisin päästä sisään Ruotsin SLU:hun ja vielä vaikeampi se oli uskoa, kun pääsin sisälle myös Tampereen johtamiskorkeakouluun. Täytin hakupaperit melko myöhään, sillä pähkäilin tätä koko Ruotsissa opiskelun järjettömyyttä. Eihän siinä nyt ollut mitään järkeä, eikä se tulisi olemaan helppoa.

Neljä kuukautta on todistanut, ettei se ole helppoa ollutkaan ja varmaa on, että Tampereella olisi ollut paljon helpompaa ja olisin asunut kaupungissa, missä minulla oli jo ystäviä. Toisaalta olen saanut enemmän itsevarmuutta, englantini on kohentunut huomattavasti ja opiskelen asvostetummassa yliopistossa kuin Tampereen yliopisto. Ja olen tavannut ihania uusia ihmisiä.

Arvostan tätä, että olen joutunut näkemään vaivaa, että välillä olen hakannut päätäni seinään ja pitänyt itseäni yhtä tyhmänä kuin vasemman jalan saapas. Mutta se tunne, kun oikeasti oppii ja tajuaa osaavansa. Olen paljon motivoituneempi opiskelija, mitä Suomessa ja uskon, että saan maisterin plakkariin, kunhan motivaatio pysyy yhtä korkealla myös gradua kirjoittaessa.

Kellot Kappelin

Talvi on vihdoin saapunut Uppsalaan, vaikka lumesta ei ole tietoakaan. Pakkasasteet saapuivat vihdoin viime viikonloppuna ja jotenkaan sitä pakkasen pientä purevuutta ei ymmärtänyt kaivata, kunnes huomasi kuinka ihanan kirpeää ulkona olikaan.

Muutto uuteen asuntoon onnistui hyvin ja edelliseen opiskelijasolua muistuttavaan muovimattoiseen Ikea-unelmaan verrattuna tämä uusi asunto on aivan mieletön. On ihanaa, että meillä on vihdoin kaksi erillistä huonetta ja voi oikeasti kutsua ihmisiä kyläilemään, sillä enää ei tarvitse nukkua samassa huoneessa, kuin 1800-luvulla konsanaan.

Jotenkin ikävä Helsinkiin alkaa hellittää oikean ja viihtyisän kodin myötä (ja ehkä niillä pakkasilla on osuutta asiaan).

Välillä Uppsala on paikka, jonne sydän pakahtuu ja heti seuraavana päivänä tekisi muuttaa jonnekin muualle. Ainakin yksi asia on selvä, juurettomuus. Haluaisin asua jokaisessa maassa ja kokea niiden tuomat hankaluudet ja ihanuudet.

Loud Like Love

Hiukan päälle kuukausi aikaa omaan joululomaani ja Suomi visiittiin. Enkä jaksa odottaa.

Uppsalakin alkaa tuntua hiukan enemmän kodilta ja asiaan taitaa vaikuttaa enemmänkin uusi koti, kuin kaupunki itsessään. Uusi koti vaikuttaa enemmän kodilta ja viihtyisämmältä, kuin nykyinen asunto.

Eikä marraskuukaan ole vielä iskenyt synkällä harmaudellaan. Marraskuuta on vaikea vihata, kun aurinko paistaa täydeltä taivaalta.

Talvi ei ole vielä saapunut.

Keep Your Lips Sealed

Kotitentti opetti ainakin kaksi asiaa: kahvi on ystävä ja aikaa ei koskaan voi olla tarpeeksi.

Note to self: aloita seuraava kotitentti aikaisemmin, sillä kymmenen päivää ei ole koskaan tarpeeksi. Writer's block tulee vastaan useamman kerran ja motivaatio hiipuu uhkaavasti loppua kohden.

Ja kahviakin voisi vähentää. Se, että juo viisi kuppia kahvia ei ehkä ole kovin järkevää, vaikka vatsa sen kestääkin.

Nyt vain odotetaan tulosta (mikä ei voi olla kovin hyvä) ja koetetaan selviytyä uudesta kurssista.

Lisztomania

Muutama päivä sitten täällä oli niin kaunista ja uskomatonta, että oli vaikea uskoa sitä edes todeksi.

Olen suurkaupungin tyttö, joka tykkää hukkua ihmisvilinään. Nähdä, kun ihmiset kulkevat kiireisinä paikasta toiseen. Täällä kävelytempo on hitaampaa kuin Helsingissä, ihmisillä ei ole kiire minnekään, kadulla kuuluu aina puhetta. 

Mutta niin se vain tapahtui, että sain sen odottamani suuremman kaupungin tunteen, kun pyöräilin ruuka-aikaan kaupungilla. Pyöräilijöitä kaikkialla, tungokseksi asti. Bussit täynnä ihmisiä. Ylipäätään ihmisiä.

Se näky lievitti suurkaupungin kaipuuta. Ja onhan se vaikea kaivata, kun puut ovat niin kauniita.

Ceremony

Tänään aurinko paistoi kirkkaasti, puidet lehdet syttyivät täyteen loistoonsa ja kaikki oli kaunista. 

Uusi kotikaupunki on kaunis ja vieras. Olen asunut täällä nyt kohta kolme kuukautta, mutta koti on edelleen Helsingissä, sillä taidan vain olla isompien kaupunkien tyttö.

Kuherruskuukauteni Uppsalan kanssa päättyi heti kuukauden jälkeen, kun opinnot alkoivat yliopistolla. Opinnot ovat olleen rankempia kuin osasin kuvitellakaan, vaikka tiedän ensimmäisen puolivuotisen olevan se rankin jakso.

Usko on koetuksella, sillä välillä on helpompi uskoa siihen, että tämä ei ole sitä mitä minun pitää saavuttaa. Mutta sitten tulee niitä hetkiä, että tämä on juuri se asia mitä haluan saavuttaa elämässäni. Haluan valmistua maisteriksi, työskennellä ympäristöalalla, sillä sinne minä kuulun. Ja olen oppinut niin paljon. Tiedän, että sosiologia on ehkä maailman epäkiinnostavin ja mielenkiintoisin aihe samaan aikaan. Tiedän kuitenkin, että pystyn tähän, koska haluan sitä.

En koskaan olisi uskonut, että pystyn kirjoittamaan englanniksi yli 15000-25000 merkkiä pitkän esseen, mutta kai se on uskottava koska alla on 11800 merkkiä ja olen vasta puolessavälissä.

Kaipaan edelleen Helsinkiin mielettömästi ja ikävä kasvaa päivä päivältä suuremmaksi, mitä lähemmäksi joulukuuta ja talvilomaani saavun. Mutta enää seitsemän ja puoli viikkoa.

Kelly

Vuosi alkoi epätoivoisuudella. Sillä en uskaltanut haaveilla mistään, koska kuitenkin kaikki haaveet ja suunnitelmat romuttuisivat jotenkin. Olin kokenut vähän turhan monia epäonnistumisia. Eikä ne epäonnistumiset oikein näyttäneet hiipuvan mihinkään.

Jokaisen uuden työhakemuksen kohdalla päätin itkeä jo etukäteen, sillä tiesin ettei niistä kuulu mitään tai sitten "Valitettavasti valinta ei kohdistunut tällä kertaa sinuun". Se on aika masentavaa.

Ja sitten päätin vain luovuttaa niiden koulujenkin suhteen. Kyllä minä niitä hakemuksia lähettelin ja mietin jopa alanvaihtoa, sillä entä jos en pääse kumpaankaan hakemaani maisteriohjelmaan.

Ja sitten pääsin sisälle. Swedish university of agricultural sciences. Uppsala. Enviromental communication and management.

Ja vaikkei olla aivan vielä mitään virallista päätöstä tehty muutosta Ruotsiin, olen suunnitellut jo käytännönasioita. Mitä viedä mukana, miten, mitä myydä, milloin.

Ja olen innoissani. Ehkä ei koskaan pitäisi heittää lusikkaa liian aikaisin nurkkaan.

Daydream

On ihana juoda aamukahvia ja antaa auringon lämmittää, vaikka minun ei ehkä edes pitäisi juoda kahvia lainkaan.

Kevät on tullut tänne vihdoin ja auriko on hemmotellut, lämmittänyt ja hymyilyttänyt jo monta päivää. Se tuntuu jotenkin äärimmäisen uskomattomalta. Se, että on vihdoin valoisaa, päivä on pidempi eikä enää tunnu olevan koko ajan äärimmäisen väsynyt.

On uskomatonta, että on ihanaa nauttia yksinketaisesti vain tästä päivästä. Siitä, että on nykyisyys ja tämä hetki auringon kanssa. Olen oppinut jättämään menneisyyteni taakseni enkä halua palata sinne lainkaan, sillä yksinkertaisesti siihen ei ole tarvetta. Olen löytänyt onnen nykyisyydestä, joten on turha katsella mennyttä. Tulevaisuus taitaa pelottaa sen verran paljon, että on helpompi elää ja hengittää tätä hetkeä. 

En tiedä miksi se on ollut aina niin vaikeaa elää hetkissä, sillä lopulta on vaikea olla oikeasti onnellinen, jos ei ole elä juuri siinä hetkessä. Enkä oikeastaan edes tiedä, miksi se oli niin vaikea käsittää aikaisemmin.

Nyt aion vain nauttia siitä, että aurinko lämmittää, on kevät ja että tästä hetkestä ei voi olla oikeasti nauttimatta.

Silent Song

Suru jota kannan, on tehnyt minut vahvemmaksi ihmiseksi. Kuvittelin vielä kymmenen vuotta sitten, että tunteet tekevät ihmisistä heikkoja, vaikka lopulta tunteet tekevät meistä juuri inhimillisä.

Ja se on silti raskasta. On todella raskasta kantaa jotain niin isoa mukanaan, ehkä juuri sen paino saa vahvemmaksi.

Mutta mikään ei tunnu ikinä raskaammalta kuin kulkea yksin. Onneksi rinnallani on ihminen, joka saa tehtyä kaiken vähemmän pelottavaksi.

Oktofrenia

Talvi on saapunut. Lumi vei pimeyden mennessään ja onneksi äärimmäinen väsymys meni siinä samalla, sillä kahvi ei ole pitkään aikaan maistunut muulta kuin pahalta.

Välillä on kovin vaikea tietää, mitä sitä elämällään haluaisi, sillä jokainen vaihtoehto on toistaan pelottavampi. Ainakin vähän.

Mutta taidan mieluummin kohdata pelkoni, osoittaa ne mahdolliseksi turhiksi. Sillä ehkä se elämä kantaa.

Ja turha minun on pelätä tulevaisuutta, kun hetki on tässä ja nyt, ja aurinko paistaa ja on niin kaunista.

 

Hämmästyttävä Muuttuva Poika

Olen asunut nyt kaksi ja puoli vuotta Helsingissä. Se on kauiten, missä olen asunut kotikyläpahasen jälkeen. Ja Helsinki on ensimmäinen kaupunki, missä oikeasti tunsin heti olevani kotona ja ensimmäinen kerta, kun ajattelin "Täällä mä haluan asua, täältä ei ole pakko päästä pois".

Vielä samaisena vuonna, kun tänne muutin, ajattelin etten todellakaan halua missään Helsingissä asua. Kuvittelin helvetinkin jäätyvän aikaisemmin kuin, että raahaisin pienen omaisuuteni tänne ja kuvittelisin asuvani täällä mahdollisesti koko loppuelämäni.

Ja sitten kuitenkin oli ihan pakko päästä pois sieltä muualta, vähän korjata itseään ja pistää palaset paikoilleen. Eihän se haitannut, jos asuisin täällä vain hetken, sillä olihan muutkin kaupungit olleet vain sellaisia paikkoja, joissa etsin itseäni ja viivyn vain hetken, kunnes oikeasti tiedän mitä haluan tai missä haluan olla.

Olen aina kuvitellut olevani kauhean hitaasti lämpenevä (toisinaan sitä ihan oikeasti olenkin), sillä mitään muuta kaupunkia en ole tuntenut omakseni, kodikseni.

Mutta täällä on hyvä olla, tämä on koti. Ja en kadu hetkeäkään, että hyppäsin, sillä laskeutuminen oli niin helppoa ja ihanaa.

Ja sitä paitsi, Helsinki on aina kaunis, siitä ei pääse yli millään.

Kalatehdas

Jotenkin tuntuu, että tämä vuosi on mennyt kamalan kiireesti ohi. Niin, ettei ole edes kaikkea sisäistänyt. Ei ole jotenkaan pystynyt sisäistämään, sillä jo yksinkertaisesti pelkkä selviytyminen on ollut hankalaa.

Mutta sitä selviydyttiin. Vuoden 2013 kesästä lähtien, olen enemmän tai vähemmän selviytynyt, välillä jopa niin, että olen luullut voivani jo paljon paremmin. Kunnes sitten tulee taas takapakkia ja eletään niitä samoja tunteita uudestaan. Mutta paljon edistystä on tullut. Viime talvena painoin vähimmillään pikkuruiset neljäkymmentäkaksi ja kävin vaa'alla ainakin kahdesti päivässä, joka päivä. Nyt en edes muista milloin olen saanut päähäni punnita itseni ja tunnen itseni terveemmäksi ja jopa kauniimmaksi kuin aikoihin.

Valmistuin vihdoin kesällä ympäristösuunnittelijaksi, vaikka se vuosi sitten tuntui naurettavan typerältä haaveelta. Ja sain opinnäytetyöstä nelosen! Vaikka töitä en ole vielä onnistunut saamaan, olen saanut tehdä työkokeilua, jossa tunnen oikeasti olevani avuksi. 

Olen myös nyt päättänyt, etten enää leimaa itseäni masennuksen uhriksi. Tiedän parantumisen vievän aikaa, mutta se, että saan tehdä asioita, joista pidän ja tunnen itseni tärkeäksi ja suureksi avuksi, on myös paras lääke itselleni.

Yritän enemmän muistaa sen asian, vaikka lähinnä oman mieleni on pistänyt matalaksi iänikuiset vatsakivut, jotka eivät tunnu helpottuvan millään ja jos en kärsi vatsakrampeista, migreeni yllättää. Ja senkin takana on varmaan särkylääkecocktailini, jota joudun syömään useina päivinä useamman viikon ajan. Mutta on vaikea pysytellä iloisena ja aurinkoisena, kun ei pääse krampeiltaan kävelemään. Mutta koitan parhaani tässäkin asiassa!

Ehkä vielä Suomikin ymmärtää jättää typerät kellojen siirtelyt tulevaisuudessa, sillä ymmärsin tänään suuren väsymykseni syyn. Minulla kesti kauemmin kuin yleensä, tottua kellojen siirtelyyn. Vaikka se ajatus tuntui kivalta (että saa nukkua pidempään), ei kehoni ollut samaa mieltä ja päätti heittää kamalimmat väsymykset ikinä. Vielä en ole ihan selviytynyt, mutta tässäkin asiassa olen voitolla!

En lopulta muista tästä vuodesta kovinkaan monia asioita, sillä kuljin omalle verkkaiselle tahdilleni sellaista formulakuskin elämää. Mutta muistelen lämmöllä Brysselin reissua ja matkaa Tukholmaan, sillä sain viettää aikaani ihanan ihmisen kanssa ja ei sille voi kuin hymyillä. Eikä ihastumiseni viime tammikuussa hakattuun tatuointiin ole hälvennyt, vaikka uutta tullaan hakkaamaan ihooni melkein sen vuosipäivänä.

Alison

Uusi tatuiointi. Sen haluaisin.

Olen pyöritellyt ideaa päässä jo lähemmäs vuoden ja nyt se vihdoin on muodostunut päässäni sellaiseksi, minkä käsivarteeni haluaisin.

Se jatkaisi omaa lintuteemaani, sillä yksinkertaiseksi rakastan lintuja. Ja tällä kertaa haluaisin suunnitella sen itse, aivan kuten ensimmäisen tatuointini. Vaikka toki toinen tatuointini suunniteltiin täydellisesti (ja täydelliseksi) pelkkien omien puheideni perusteella. Mutta jotenkin haluaisin tähän myös omaa kädenjälkeäni.

Sitten kun sen olen ihooni saanut, ei olisi oikeastaan kuin ehkä yksi toinen tatuointi tämän lisäksi.

Machine Gun

Tällä hetkellä tunnen itseni terveemmäksi kuin aikoihin, vaikka viime viikot olen lähinnä maannut sängyssä ja syönyt kasapäin särkylääkkeitä ja vain kipuillut (ja kironnut kipuja).

Noin vuosi sitten kärsin paljonkin syömiseni kanssa ja sen ajatuksen, että pitäisi olla tietyn kokoinen ja näköinen. Alimmillaan painoin neljäkymmentäkaksi kiloa ja vaikka se oli hälyttävän vähän, peilikuva näytti aivan muulta kuin mitä numerot antoivat itselle ymmärtää. Olin tyytyväinen lukuihin, mutta en peilikuvaani, sillä vaikka kuinka toiset sanoivat minun olevan pieni ja hoikka, oli peilissä katsoessa tuolla ja tuolla ylimääräistä ja reidet on liian isot ja kamalat ja olen lihava. Salaa olisin halunnut painaa vielä vähemmän, sillä ihan varmasti peilikuvakin olisi näyttänyt paremmalta.

Nyt kuusi, melkein seitsemän, kiloa painavampana, peilikuva näyttää paremmalta kuin aikoihin. En ajattele ruoasta enää samalla tavalla kuin vuosi sitten, vaikka välillä oma keho vain menee lakkoon syömisen suhteen enkä saa mitään alas, eikä tee mitään mieli, vaikka vatsaan koskisi kovasta nälästä. Mutta kaikesta siitä huolimatta niitä päiviä on huomattavasti vähemmän kuin ennen. Eikä itsensä punnitus ole enää välttämätöntä, paino ei pyöri mielessä koko ajan.

Ja tiedän, etten varmasti koskaan pääse täysin sinuiksi itseni kanssa, sillä olen edennyt tämän asian kanssa, kuin olisin vuoristoradassa.

Mutta nyt tuntuu hyvältä, näyttää hyvältä ja se on varmasti pääasia. Haluan muistaa tämän, sillä sitten kun huomaan ajatellevani toisin, voin palata ajatuksiini nyt. Ja huomata, etten oikeasti ole ollut silloin onnellinen, kun olen painanu vähemmän.

When Night is Almost Done

Taas on elämääni hiipinyt syysväsymys.

Juuri sellainen kamala väsymys, joka vaatii useita kuppeja kahvia päivässä ja unilääkettä iltaisin. Sellainen kamala väsymys, joka menee yliväsymykseen, että iltaisin sänkyyn mennessä on niin väsynyt, ettei yksinkertaisesti pysty enää nukahtamaan.

Nyt jotenkin rakastaisin sitä, jos saisin nukkua sellaiset virkistävät yöunet.

On turha haaveilla mistään pyöräilystä töihin, kun illalla meinaa nukahtaa tankoon.

Wake Me Up

Meni lähemmäs seitsemän vuotta, kun tajusin miten ihmissuhteet toimivat.

Jos olisin tiennyt silloin seitsemisen vuotta sitten, että kaikki se mitä omissa ihmissuhteissani tapahtui, johtui vain kasvamisesta ja kuului vain yksinkertaisesti elämään, olisin ehkä kärsinyt vähemmän.

Silloin siinä naivissa mielessäni ajattelin, että ne ystävät, jotka silloin elämässäni olivat, pysyisivät sellaisina koko elämäni ajan. Että vielä vanhoina naureskelisimme typerille jutuille, että hymy olisi aina herkässä.

Jostain syystä en vain suostunut hyväksymään, että jos minä itse kasvan ihmisenä ja muutun, ystävyyssuhteeni eivät muuttuisi tai kasvaisi tai siinä sivussa, katoaisi. Pidin väkisin kiinni sellaisesta, joka oli menossa ihan eri suuntaan kuin minä itse. Ja jos ei suostu hyväksymään tai laskemaan irti, satuttaa itseään aivan hemmetin paljon.

En vain polttanut sormiani vaan taisin polttaa koko ihoni karrelle. Mutta ilman sitä koko tapahtumaa, ilman sitä että osasin avata suuni ja kertoa, etten hyväksy itseni ylikävelemistä, en ehkä vieläkään osaisi vaatia itselleni kunnioitusta ja tasavertaisuutta. Ja vaikka se vaatikin joidenkin ihmissuhteiden irtaantumista ja säilyneiden ihmissuhteiden muuttumista erilaiseksi, osaan vihdoin hyväksyä tapahtuneen ja ymmärrän, että sellaista se toisinaan on.

En osannut ajatella silloin kahdeksantoistavuotiaana, että tietenkin jotkut ystävyyssuhteet säilyvät läpi elämän, jotkut ihmiset ovat siinä vain sen hetken ja toisten kanssa vain ei ikinä tule toimeen ja toiset löytää sitten uudestaan myöhemmin. Miksi vaadin ystävyysuhteiltani ikuista kestävyyttä, kun parisuhteelta en sitä välttämättä vaadi?

Minkään päättyneen parisuhteen jälkeen en ole kärsinyt niin kovista kasvukivuista, kuin menetettyjen ystävien, vaikka jonkinlaisia sydänsuruja olisikin ollut. Mutta onhan ystävyys kuitenkin ihmissuhde, eikä oikeastaan yhtään sen erikoisempi kuin parisuhdekaan.

Sitten vain sen ymmärsin, että ystävät ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin ihmiset elämässäni. Että, miksen antaisi heidän kasvaa minusta erilleen, jos hyväksyn sen parisuhteiltani.

Ja sitten helpotti, ymmärsin, enkä ole kärsinyt ystävien suhteen samalla tavalla kuin silloin vuosia aikaisemmin.

Tajusin, että ihmiset kasvavat erilleen toisinaan ja se on ihan okei. Ettei oikeastaan minussa se vika ole, jos jotkut ihmiset liukuvat pois elämästäni. Osaan olla onnellinen niistä hetkistä, jotka sain kokea.

Hyväksyin myös sen, että kaikki ihmissuhteet eivät ole samanlaisia. Että ihan kaikille ystäville ei tarvitse pystyä kertomaan ihan kaikkea. Enkä enää vaadi jokaiselta ihmissuhteeltani samankaltaisuutta, koska kukaan ystäväni ei ole minun kanssa samanlainen, joten miksi sitten vaatisin jokaiselta ystävyyssuhteeltani samankaltaisuutta, sillä he eivät edes keskenään ole samanlaisia.

Ja ehkä sitten löysin sen zenin.

Endless Sleeper

Itselle ikuisuudelta tuntuneen (noin kolme kuukautta) tekemättömyys päättyy tänään, sillä aloitan työkokeilun.

Taistelua tämän eteen piti tehdä, sillä TE-toimiston mielestä kolmen kuukauden tekemättömyys ja työttömyys on lyhyt aika, ja olisi vain parempi, että pysynkin työttömänä enkä löydä mitään työnkaltaista.

TE-toimisto odottaa, että jokainen työtön päätyisikin pitkäaikaistyöttömäksi, ja että oman mielen virkistyminen edes joillakin työnkaltaisilla asioilla, on vain turhaa. Parempi myös siis syrjäytyä ja tyytyä pieneen työttömyystukeen, sillä ilmeisesti sitten haluavat seuraavalla kerralla haukkua sinut patalaiskaksi paskiaiseksi, joka ei saa mitään aikaan.

Jotenkin koko usko kyseiseen laitokseen on mennyt, sillä olen saanut niin monet ohjeet (jotka ovat osoittautuneet toisella virkailijalla vääräksi) ja tämä sitten on omaa syytäni, että noudatan heiltä saamia ohjeita.

Turhauttaa ja ärsyttää.

Mutta on ihanaa, että omalla taistelulla ja vahvalla tahdolla, sain tämänkin työkokeilun puskettua läpi.