Unissani olin reissannut Pariisiin ja ihmetellyt sitä kauneutta ja mahdottomuutta, että olin siellä. Herätyskello heitti hapot keuhoille ja huomasinkin olevani jossain aivan muualla.
Tällä hetkellä haluaisin vain reissata jonnekin, ihan minne vain. Myanmarin kuuma kosteus houkuttelee, kun Laos-ikävä kasvaa päivä päivältä. On jotenkin naurettavaa, kuinka yksi kuukausi kaukana idässä sai varastettua sydämeni.
Mutta olin siellä niin onnellinen, onnellisempi mitä olin kuluneena kouluvuotenani ollut kertaakaan. Ja vaikka nyt todellakin olen äärettömän onnellinen, haluaisin vielä hymyillä lämpimille säille ja auringolle ja lisäillä aurinkorasvaa ja kuunnella paikallisten kieltä (ymmärtämättä sitä lainkaan) ja yksinkertaisesti vain pakahtua siihen kaikkeen erilaisuuteen ja helppoon elämänrytmiin. Laosiin on todella helppo rakastua.
Siinä missä Talvivaarasta on tullut täysi farssi, on Israelin ja Palestiinan konflikti myös täysi farssi.
Israelin ja Palestiinan konflikti on siitä jännä, ettei oikeasti kumpikaan ole viaton tai kumpikaan oikeasti pahis. Kumpikin tekee hölmöyksiä ja omassa kostossaan ovat niin sokaistuneita, ettei kumpikaan taida oikeasti enää osata jättää kostoiskuja tekemättä. Lopulta tätä silmä silmästä on jatkunut vähän turhankin kauan ja itse ainakin haluaisin niiden jo loppuvan. Onko sillä edes enää väliä kumpi aloitti mitäkin?
Mutta konflikti ei lopu ennen kuin oikeasti toinen jättäytyy kokonaan pois selkkauksista (mikä näyttää olevan täysin mahdottomuus). Jos oikeasti Palestiina lopettaisi omat iskunsa, ei Israelilla olisi mitään syytä hyökätä palestiinalaisten kimppuun. Samalla, jos Israel kuitenkin hyökkää, olisi sen toimien paheksuminen paljon oikeutetumpaa (kansainvälisellä tasolla), jolloin myös israelilaisten tuotteiden boikotointi kansallisesti voisi toimiakin. Tästä tietenkin sitten syntyisi lopputulos, jolloin Israel lopettaa iskut Palestiinaan ja he voisivat vihdoin sopia omista rajoistaan uudelleen. Utopiaan on mukava uskoa.
Itse ainakin paheksun Gazan alueen saartoa, joka on aiheuttanut palestiinalaisille paljon pulaa mm. vedestä ja muista elintarvikkeista, joka on sitten johtanut humanitaariseen kriisiin. Puhumattakaan siitä, että terrori-iskujen varjolla rakennettu turvamuuri jakaa palestiinalaisten maat, jättäen Israelille hedelmällisimmät maat sekä vesivarat. Samalla on naurettavaa, ettei palestiinalaispakolaisilla ole minkäänlaista kansalaisuutta, sillä Irsael vetoaa siihen aikaan, kun heillä ei ollut kansalaisuutta arabimaissa. Heillä siis ei ole velvollisuutta antaa palestiinalaisille kansalaisuutta, tietenkin kansalaisuuden antaminen kuuluu maille, joihin pakolaiset ovat sijoittuneet (joten tietenkin, miksi siis yrittää olla mukava valtio, kun paskamainen on paljon mukavampi olla) Perustelut olla antamatta pakolaisille kansalaisuutta, tai edes ottaa heitä Israeliin, on täysin lapsellista.
Naurettavinta koko konfliktista tekee se, että itse juutalaiset ovat joutuneet toisessa maailmansodassa vainojen uhreiksi. Mitä Israel tekee palestiinalaisille, on melkeinpä samaa, mitä juutalaiset joutuivat kohtaamaan toisessa maailmansodassa, jossa heidän ihmisarvonsa oli täysin olematon (ja nyt palestiinalaisien ihmisarvo on täysin nolla). On jotenkin järjetöntä, etteivät juutalaiset muista omaa historiaansa, vaikkakin harva tuskin enää on elossa, jotka joutuivat vainot kokemaan.
Siltikin voisi kuvitella heidän tietävän kertomusten ja historian kautta, ettei samanlaista tarvitsisi enää kokea kenenkään. Huolimatta siitä mikä toisen uskonnollinen kanta on. On valitettavaa mitä juutalaiset joutuivat kokemaan toisessa maailmansodassa, mutta Israelin valtion pystyttäminen oli yksi paska virhe.
Joulukuussa esiintyy Korjaamolla El Perro Del Mar. Nyt kun kauan odottamani Grimes, otti ja meni peruuttamaan tämän kuun keikkansa, voin hyvällä omallatunnolla mennä tälle keikalle joulukuussa.
Väliäkös sillä, että käytin samaa tekosyytä käydä, viikko takaperin, DIIVin keikalla Kuudennella Linjalla. Hyvä tekosyy on aina hyvä tekosyy, ei kun...
Etsin unta katsomalla Leijonakuningasta. En tiedä kumpi nyyhki enemmän, Simba vai minä, kun Mufasan kohtalo sineitöitiin. Mutta uni lopulta löytyi, vaikka sumunsekainen ilta sai unirytmin naurettavuuksiin.
Tänään aion ottaa rennosti, juoda paljon teetä ja uppoutua neuletyöhön. Ehkä kuitenkin juon pari kuppia kahvia.
Siinä vaiheessa, kun pienempi kaupunki uinuu, on Helsinki täysin hereillä. Vastatuuli on viileä, mutta on ihana huomata Helsingin olevan muutakin kuin kolkkoa betonia.
Aina voi kuitenkin juodapaljon teetä ja kietoutua vilttiin. Ei sitä aina tarvitse nukkua, The Cure pelastaa, tänäänkin. Nukkuminen on muutenkin yliarvostettua.
Ehkä siinä vaiheessa voi todeta neulovansa/virkkaavansa vähän liikaa, kun unissa pyörii samat ajatukset neuletöistä. Tähän sitä siis on tultu. Juon siis enemmän kahvia. Suklaakakku voi käydä kyytipoikana.
Aina syksyn tullen on pakko aloittaa neulominen. Pimenevät illat, enteilyt lumesta, saatanallinen kylmyys ja kasautuvat koulutehtävät lähes pakottavat tarttumaan puikkoihin ja ostamaan itsensä vararikkoon kaikilla ihanilla langoilla.
Kuten viimekin syksynä, tein sen siis tänäkin syksynä. Viime syksy oli lähinnä neulomisen palauttamista mieleen, sillä sillon viime neulomisen välissä taisi olla ruhtinaalliset kuusi vuotta. Tänä vuonna neulominen on edennyt hiukan hard coremmaksi ja opettelin neulomaan palmikoita (and mind I say, niistä tuli niin kauniita!).
Syy pitkään neulomattomuuteeni taisi olla se kamala vaaleansininen villapaita, josta tuli aivan hirveä. Jostain syystä, Tea kuustoistavee, oli sitä mieltä, että vaaleansinisen villapaidan neuloo hetkessä ja siitä tulee niin kaunis. Siitä tuli niin iso, venynyt ja helvetin ruma, etten enää kehdannut koskea puikkoihin, saati oikeasti käyttää sitä rumilusta. Traumat olivat valmiit ja vannoin etten enää ikinä koske puikkoihin saati neulo mitään vaaleansinistä. No se vaaleansininen osuus on kyllä pitänyt, vielä tähän mennessä, hyvin kutinsa, mutta neulomisen sitten kuitenkin uskaltauduin aloittaa.
Ainakin näistä, monen vuoden tauon jälkeen, neuletöistä tuli melko kauniita. Varsinkin, kun oikeasti uskaltautuu kokeilemaan vähän vaativampaa neulosta. Käspaikka voi olla myös tämän ihmeen takana, sillä vasurina käsityötunneilla neulominen oli suoraan sanottuna niin perseestä, kun vain voi olla. Milloin piti kuikuilla opettajan selän takaa miten neulotaan, sillä hän ei osannut opettaa vasureita, tai odottaa tuskallisen kauan sitä, kun opettaja (joka nyt ihan vähän osaa neuloa vasureittain) miettii miten keksii nurjan silmukan neulonnan.
Nyt kun, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, opin oikeaoppisesti neulomaan nurjaa oli kaikki muu sitten lastenleikkiä. Ja oma hard core kausi jatkuu ja palautan mieleeni miten virkataan.
Jos neulomisesta oli jäänyt koulusta traumat, niin virkkauksesta sitäkin suuremmat. Ehkä en vieläkään ole päässyt yli siitä, kun jouduin istumaan opettajani sylissä koko luokan katsellessa, kun hän päätti opettaa miten lapsi opetetaan virkkaamaan. Voin kyllä sanoa, että virkkausta en oppinut (silloin) ja Tea seitsemänvee päätti vihata kyseistä opettajaa, kunnes osasi antaa anteeksi sitten yläasteelle mentäessä.
