Fallen Snow

Tatuointi alkaa hiljalleen parantua, mikä tarkoittaa sitä, että kutina on sietämätöntä. Iho tuntuu edelleen siltä, kuin se olisi palanut auringossa, mutta se nyt ei taida ihme ollakaan.

Jään unelmoimaan vielä muista uusista tatuoinneista.

 

Revolution

Aina välillä tuntuu, että elän omassa pienessä vegaanikuplassa. On jotenkin huvittavaa joka kerta kaupassa kauhistella, kun tuntemattomat nuoret naiset ottavat koriinsa paketin jauhelihaa.

Tai törmätä netissä ruokablogiin, jossa tehdään ruoaksi jotain lihaa ja jaetaan se resepti.

Ilmeisesti minun pitäisi kai kasvattaa omaa näkemystäni tai ainakin ymmärtää se, että kaikki eivät ole vegaaneja tai edes jonkinlaisia kasvissyöjiä. Mutta minulla on tähän kaikkeen puolustuspuhe!

Koska melkein kaikki tuttuni ovat a) joko vegaaneja tai b) lakto-ovoja, on ihan ymmärrettävää, että unohdan sitten ne ihmiset, jotka käyttävät lihaa ravintonaan. Nekin, jotka ovat sekasyöjiä, suostuvat nurisematta syömään vegaanistaruokaa, ilman, että siitä tulisi mikään paha vääntö.

Joten kai on ihan ymmärrettävää, että asun tässä pienessä kuplassa.

Enemmänkin tämä "kauhistus" on sellaista "Oho tuollaisia ihmisiä sittenkin on olemassa! Olen kokonaan unohtanut!" Kaupassa seikkaillessa aina välillä tuleekin siis aina sellainen olo, kuin törmäisi mystiseen lumimieheen.

Mutta varmaan minä olen monelle se mystinen lumimies kohdatessa. Tai sitten joku ruokanatsi (vaikka en edes vinetä toisten syömisistä).

Essex Dogs

Tänään se sitten tapahtuu, kolmen tunnin päästä. Uusi tatuointi.

On jotenkin käsittämätöntä, että olen odottanut tätä hetkeä viisi kuukautta ja nyt se tapahtuu. Ja olen innoissani.

Joskus tällaiset pienet haaveet tapahtuu. Se on hyvä niin.

Sweet Little Kitten

Huomenna. Uusi tatuointi. Jännittää. Kauhistuttaa.

On jotenkin naurettavaa, että jännitän jotain sellaista asiaa, josta olen haaveillut niin kauan. Samalla on vähän naurettavaa ja älytöntä, olla kauhuissaan jostain sellaisesta asiasta, josta minulla kuitenkin on kokemusta. Ei tatuointi nyt edes niin paljon satu (kuten ei lävistyksetkään, oikeasti!), mutta silti olen naurettavan kauhuissani ja mahassa on inhottavia perhosia.

Aloin jopa miettiä, että "Luoja, se tulee niin näkyvälle paikalle! Entä, jos en tykkääkään siitä?!", vaikka ensimmäisen tatuointini kohdalla mietin samaa (ja jopa mietin itse paperia allekirjoittaessani, että valehtelen olevani raskaana, jottei sitä varmastikaan voida hakata ihooni) ja kun se lopulta siellä lapaluussa oli, rakastuin täysin. Enkä voisi kuvitella olevani enää ilman sitä, kuten en voi kuvitella olevani ilman huulikoruanikaan.

Mutta kaikesta kauhusta ja jännityksestä huolimatta päälimmäisenä tunteena on innostus! Koen jokaisesta tärkeästä asiasta monia tunteita, vaikka lopulta tiedän, ettei kauhu tai pelko siitä etten pidäkään siitä, ole mitenkään edes mahdollisia. Jos olen miettinyt uutta tatuointia viimeiset kaksi vuotta, on tuskin mahdollista, että katuisin päätöstä.

Olen jokaisen lävistykseni ja ensimmäisen tatuointini aikana kokenut täsmälleen nämä samat tunteet, ja joka kerta olen vain rakastunut niihin ja tullut siihen tulokseen, että juuri tämä on tätä minua.

En ehkä näytä siltä, että pidän todella paljon tatuoinneista tai lävistyksistä, mutta ei se haittaa. On ehkä jännittävämpääkin olla tällainen Tea viisvee, joka yllättää jokaisen nurkan takana.

Olen äärimmäisen innoissani. Jää nähtäväksi kuinka paljon saan työstettyä opparia tänään, ei ehkä kovinkaan tuotteliaspäivä. 

Ragged Wood

Sain peruutuspaikan tatuoinnilleni ja tatuoinnin aika aikaistui melkein kahdella viikolla. Nyt en enää tiedä miten päin olla, sillä se mikä oli kahden viikon päässä onkin nyt kahden päivän päässä. Olen innoissani ja samalla niin kauhistunut! Ehkä kuitenkin innostus on tunteista päälimmäisin.

Mutta kai sitä opparia pitää tehdä, vaikka usko siihen, että valmistun alkaakin hiipua (siitäkin huolimatta, että olen nykyään aivan liekeissä koko kirjoittamisesta).

Vaikka saisinkin opparin pois alta, on edelleen se toinen viidentoista opintopisteen hirviö eli harjoittelu edessä. Usko siihen, että saisin edes jonkinlaisen palkallisen harjoittelun, hiipuu päivä päivältä ja on jotenkin niin naurettavaa mennä tekemään oikeaa työtä ilmaiseksi.

En tiedä olenko sitten ainoa, jonka motivaatio tehdä ilmaista työtä, josta vaaditaan aivan helvetisti, on täysi nolla. Se, että siitä saisi edes jonkinlaista nimellistä palkkaa olisi aivan mahtavaa, enkä tässä tapauksessa edes vaadi mitään maltaita. Se, että saisin edes vähän enemmän kuin opintorahan ja lainan, ei mielestäni ole niin paljon vaadittua.

Sen, että on elänyt helvetin monta vuotta pelkällä seitsemälläsadalla kuussa, on ihan helvetisti rahaa, jos saisi edes yhdeksänsataa kuussa, puhumattakaan tonnista!

Mutta ilmeisesti tämä opiskelijan haaveilemat parisataa enemmän on hiukan liikaa. 

Burning Hearts

Nyt kun tänään olisi pitänyt kolmatta päivää putkeen intensiivisesti leikkiä tilastonkäsittelyohjelmalla, ei ole yllätys ettei siitä tullut mitään. Toki tunteja on vielä päivässä jäljellä, mutta kun aivot päikkäreistä huolimatta tuntuvat edelleen puurolta, ei voi odottaa samanlaisia ahaa-elämyksiä mitä parina edeltäneenä päivänä.

Ehkä pitäisi edes yrittää, vaikka karusellihuimaus tuntuu vievän kaiken huomion tältä päivältä.

Sorvin ääreen siis.

3,6,9

Uusi vuosi vaihtui ja arki palasi. Nyt pitäisi muka opiskella niin ahkerasti ja alkaa pohtimaan omaa viimeistä harjoittelua, sillä olen nyt niin päättänyt saada tämän leikkikoulun plakkariin ja saada edes jotkut ammatin paperit käteen ja valmistua sinne kortistoon.

Sitten voisin vaikka miettiä, mitä haluan sitten isona. Sillä eihän tässä ikäkriisi ala painamaan ollenkaan. Olen kakskytäviis ja valmistun ammattiin ammattikorkeakoulusta ja en tule saamaan niillä papereilla mitään. Vai kuinka moni oikeasti tietää mitä Ympäristösuunnittelija tekee?

Voin sanoa vinkkinä, ettei todellakaan suunnittele mitään pihamaita.

Niinpä sitten kortistossa on hyvä miettiä toista ammattia ja ehkä sitten nelikymppisenä pääsen tekemään jotain muutakin töitä kuin paskaduunia.

Pessimisti-Tea täällä vaan moi.