Tuntuu jotenkin äärettömän naurettavalta kuinka suureksi optimistiksi ihminen voi kasvaa reilussa vuodessa. Tai miten suuren elämänmuutoksen voi tehdä elämässään naurettavan lyhyessä ajassa ja oikeasti rakastaa, rakastaa ja rakastaa elämää (vaikka toisinaan se on niin paskaa).
En tiedä milloin pessimisti minää kaivataan, sillä tämä harjoiteltu optimismi on maalannut kaiken uudestaan ja muuttanut niin paljon. Enkä oikeastaan edes haluaisi palata siihen älyttömän sarkastiseen pessimistiin, joka hymyili vinosti ja oli äärimmäisen nenäkäs. Toisaalta sarkastinen ja nenäkäs minä on edelleen olemassa, ehkä vähemmän käytössä ja se vino hymy ei ole ikinä kadonnutkaan mihinkään!
Toivon ettei kukaan päätä leikkiä leikkiä: Kolkataan optimisti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti