Nukketalo Palaa

Mä en oo ikinä halunnu uskoa sattumiin. Mä en kuitenkaan ole mikään uskonnollinen ihminen, enkä usko liiemmin kohtaloonkaan. Mutta mä haluan uskoa tarkoitukseen (vaikka se on tosi uskonnollinen näkökulma)

Mä uskon, kuinka naiivia se onkaan, siihen että mulla on joku tarkotus. Uskon, että meillä kaikilla on joku tarkotus olla täällä. Toki uskon, että elämisen päätarkotus on elää omaa elämää niin parhaalla tavalla, kun sen itse näkee, mutta mä haluan myös uskoa muuhun. Mä haluan uskoa, johonkin suurempaan (enkä kuitenkaan tarkota, että uskoisin jumalaan mitenkään, yksinkertaisesti en ole uskonnollinen ihminen) eikä sen suuren tarvitse olla oikeasti mitään megalomaanisen suurta. Se yksinkertaisuudessaan voi olla elämisen lisäksi rakastua ja tulla rakastetuksi.

(Mä oon kuitenkin aina kaivannu jotain paljon suurempaa, kun toi. Tosin ehkä sellaisen ihmisen, joka ei yksinkertaisesti ole ikinä uskonut rakkauteen, tarkotus nimenomaan olisikin rakastaa ja tulla rakastetuksi)

Mä en todellakaan halua uskoa, että ihmiskunta olis yks iso sattuma, koska sitten se tarkottas sitä että me oltais vaan yks helvetin iso paska sattuma. Hei me tuhotaan meidän ainoota paikkaa, missä me eletään! Miten maailman viisain (tai niin me ainakin väitetään) olento voi tuhota kylmästi ainoan elintilan ajattelematta ollenkaan sitä ettei tän jälkeen yksinkertaisesti ole muuta!

Mutta niin, en halua olla sattuma (kuka oikeasti haluaisi?) koska mä en halua olla paska sattuma. Toki evoluutioteoria (mihin todellakin uskon, tarinat siitä kuinka nainen veistettiin miehen kylkiluusta, oh please!) kuulostaa melko sattumalta. Voihan tosiaan olla (ja niin varmasti onkin) että isommat aivot lopulta vaikutti hyvin paljon siihen miten siirryimme puista maahan ja aloimme kävellä kahdella jalalla ja luultavimmin tässä tapahtui jonkinsorttinen oravanpyörä, missä kehitys alkoi seurata itseään.

Toisinaan on vaikea uskoa, että kaiken ton kehityksen takana piilis vaan joku vittumainen sattuma. Yksinkertaisesti mä en halua uskoa niin surulliseen kohtaloon! Ehkä mä oon joku hullu, joka haluaa uskoa jokaisen ihmisen hyvyyteen ja ihmisen suurempaan tarkoitukseen.

Toki aivan varmasti monet suuret ja lopulta tärkeät keksinnöt ja ajatukset ovat olleet pelkkiä sattumia, mutta kaikki ei vaan voi olla mennyt niin! Elämä vaan olis sillon yks suuri paskakasa, jossa ei olis mitään järkeä (eikä siinä toisinaan olekaan mitään järkeä, sen takia se onkin niin järjetöntä!)

Toisaalta se, että mulla ja kaikilla muilla olis joku tarkotus, tarkottais myös vähän sitä, että olis joku korkeampi olento jossain tuolla. Mun käsitykseeni ei kuitenkaan ole mahtunut jumalaa tai mitään sellaista korkeaa olentoa, joka lois meille jokaiselle jonkin tarkoituksen. Mä en vaan yksinkertaisesti pysty uskomaan sellaiseen.

Meillä jokaisella on oma mieli, ajatukset ja oma tahto. Me pystytään itse päättämään aivan kaikesta ja meidän tarvitsee itse kantaa seuraamukset omista tekemisistämme. Ehkä tää elämän tarkoituksen etsiminen on lähinnä jotain sellaista mihin voisi tukeutua. Lopulta oon vahvasti uskonut siihen, että ihminen kaipaa jotain suurempaa elämältään (en usko olevani ainoa kunnianhimoinen ihminen)

Mä voisin tulla lopulta siihen tulokseen, ettei kaikissa ihmisissä ole sitä perushyvää ajatusta tai sydäntä, ettei me oikeasti pystytä pelastamaan tätä maailmaa tai meidän kenenkään elämällä ei ole minkäänlaista tarkotusta. Mutta koska mä oon äärimmäisen naiivi ihminen, mä uskon tohon kaikkeen. Mä yksinkertaisesti uskon, että meidän elämän tarkotus olis sitten se rakkaus, mutta mä en halua uskoa siihen suureen harmaaseen paskakasaan, joksi elämää voisi toisinaan kutsua. Se ei saa olla niin ankea.

Ikuinen vedenkestävä optimisti sanoo täällä hei.