Se hetki, kun kuu on maailman kirkkain. Tajuaa hyväksyvänsä lempeytensä (surunsa, elämänsä, maailman) ja kävelevänsä notkuvin pitkin askelin kotiin.
Eikä toisinaan tarvita muuta, kuin juuri se, kun voi vihdoin hyvästellä oman nimensä, ottaen sen uudestaa rakkaasti vastaan.
Ja ehkä toisinaan juuri kuu pistää tajuamaan elämän tärkeyden. Lopulta kuu ei näkyisi ilman aurinkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti