Vietin eilen äärettömän ihanan päivän, johon mahtui paljon hymyjä ja aurinkoa ja surku oli tiessään, koska kuka nyt voisi olla suruissaan, kun menee Linnanmäen vanhaan vuoristorataan ja ihan varmasti on lentämässä korkealla.
Eikä englanninkieleni ollut mennyt ruosteeseen, enkä antanut sen häiritä, ettei väsyneenä puhumisesta tullut mitään, koska pitkästä aikaa tunsin itseni väsyneeksi ilman mitään lääkkeitä.
Maailma pyörii edelleen omalla radallaan ja minä sen mukana. Siihen alkaa ehkä hiljalleen tottua, siihen uuteen kulkusuuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti