Be My Baby

Pintandwefall julkaisi neljännen levynsä Be My Babyn.

Edelleen jotenkin lapsellista ja naiivia, mutta oikeastaan kai rakkaudesta laulaminen ei voi olla muutakaan.

Ja levy kolahtaa paremmin kuin yksikään Pintandwefallin aikaisempi levy, sillä vaikka aikaisemmilla levyillä on ollut aina muutamia täysin huippuja kappaleita, ei levyä ole jaksanut kuunnella kovinkaan montaa kertaa.

Mutta onneksi ihanassa Suen sivuilta voi levyä kuunnella, repeatilla, ja voi nauttia hitaista aamuista ja pitää tätä levyä vuoden parhaana (tähän mennessä ainakin).

Musiikki, mitäpä sitä elämältä muutakaan kaipaa.

White Shade

Aurinko, tuo epänormaali valoilmiö tähän aikaan vuodesta. Ja kaikki on niin kaunista ja kai se on ihan sallittua istua nojatuolissa ja katsella lumisia puita, jotka hohtavat auringossa.

Tee on aina loistava ystävä näinä hetkinä. Se saa aina vähän liian vähän rakkautta.

Sano

Matkatessani Helsingistä Forssaan, katsoin lumen peittämien puiden latvoja. Ne näyttivät kauniilta sinistä taivasta vasten.

Tein samaa aina kesäisin, kun matkasin Forssaan ja katsoin sinistä taivasta ja puiden latvoja. Tällä kertaa nostalgiasta vältyttiin, sillä en kaivannut kotiin.

Tiedän jo missä se on, ja se ei ole Forssassa. Nyt yksi sivu kääntyi elämässäni.

Cosmic Love

Matkatessani aamulla kohti Töölöä, tajusin kevään ihan pian tulevan. Sen kertovat jo linnut.

Pitkä hiljaiselo on loppunut, sillä aamulla bussia odotellessa voi kuulla lintujen laulavan. Sama laulu jatkuu päivän ollessa puolissa.

Oikeaa talvea (ja talvea, jota vielä oikeasti voi rakastaa) on jäljellä kuusi viikkoa. Maaliskuussa voi jo todeta kaikessa ihanuudessaan kevään odottamisen olevan jo ihan sallittua.

En aio vielä toivoa kevään olevan jo täällä, sillä päivät eivät ole happoa ja on toisinaan ihana herätä (viimeistään) pakkasten purressa poskista.

  

Stairway to Heaven

Kellon soidessa puoli seitsemän, torkutin liian kauan, kunnes tajusin etten millään jaksa mennä salille rehkimään, ja lopulta siirsin herätyksen myöhemmäksi.

Se on ehkä sanomattakin selvää, ettei aina jaksa herätä puoli seitsemän, varsinkaan silloin, jos on noussut edellisenä viikkona (jopa viikonloppuna) niin aikaisin.

Niinpä annoin itseni nukkua (morkkiksesta huolimatta) ja lupauduin olevani huomenna virkeä ja univelaton ja rehkiä kunnolla. Tänään sitten tehdään kaikkea kevyttä, mutta ei silti unohdeta liikkumista.

Toisinaan hitaat aamut ovat tärkeitä ja aion nauttia niistä tänään.

Recommendations

Pyörittelin silmiä naiselle, joka meikkasi kuntosalille mennessään. Ehkä se sitten olen vain minä, jonka sydän hakkaa kuin pienellä marsulla salilla rehkiessä ja vaikka en nyt hikoilekaan kuin pieni possu, hikoilen silti.

Sen sijaan, kun muut pyörittelivät silmiään bussipysäkillä, kun pieni lapsi pissasi housuihinsa, olin ymmärtäväinen. Mitä muutakaan pieni lapsi voi tehdä, jos on juuri opetettu pois vaipoista?

Ehkä ymmärrän paremmin pieniä lapsia ja heidän tarpeitaan kuin aikuisten naisten, jotka meikkaavat kuntosalia varten, sillä lopulta: Ketään ei kiinnosta kuinka mustat ripset omistat tai onko kasvot täydellisen virheettömät meikkivoiteen jälkeen. Hikoilet (tai no ainakin mielestäni pitäisi) ne kuitenkin pois ja ennemmin sinulle nauretaan sisäisesti. Missä oikeasti menee turhamaisuuden raja?

Kyllä aion tästäkin lähtien mennä salille meikittömänä, sillä on aivan turha meikata aamusta ennen hikisuoritusta.

Lucky Ones

En kaipaa mennyttä ja niitä ihmisiä enää läheskään niin paljon kuin ennen. Istun keittiönpöydän ääressä huomattavasti vähemmän kuin ennen enkä ole palannut lattiallekaan makaamaan koittaessani hengittää paremmin.

Ehkä se on sitten sitä normaalia kulkua, päästä eteenpäin ja hymyillä vieläkin entistä leveämpää, aitoa onnellista, hymyä. Se vino hymy on tuntunut kadonneen jonnekin jäätävyyksiin, ja koska lämpöä on enemmän ei se vinous palaa.

Olen vanhentunut vuosien 2011 ja 2012 välissä enemmän kuin halusinkaan. Mutta toisaalta olen mieluummin se koulittu ihminen kuin vajaa. Toisinaan tuntuu kuin olisin nukkunut pitkää unta, tajuamatta ajasta kuitenkaan mitään. Siitä raskaasta unesta huolimatta pystyi aina hengitämään (lopulta) helpommin.

Se onni silloin oli vain pieni pala onnea nyt. Koska ennen en ole tainnut oikeasti uskaltaa kurkottaa ja olla oikeasti onnellinen, on ihana (vihdoin) myöntää itselleen saavuttaneensa sen onnen ihan toisten ihmisten kanssa, kuin mitä ensiksi ajatteli.

Toisinaan irti laskeminen on maailman raskainta ja hankalinta, mutta se on tehtävä, jos haluaa itse jatkaa. Sen tajuaminen ja ymmärtäminen on lopulta raskaampaa kuin sen toteuttaminen.

Mutta olen onnellisempi kuin ikinä. En ole tainnut aikaisemmin tietää mitä onni oikeasti on.