En kaipaa mennyttä ja niitä ihmisiä enää läheskään niin paljon kuin ennen. Istun keittiönpöydän ääressä huomattavasti vähemmän kuin ennen enkä ole palannut lattiallekaan makaamaan koittaessani hengittää paremmin.
Ehkä se on sitten sitä normaalia kulkua, päästä eteenpäin ja hymyillä vieläkin entistä leveämpää, aitoa onnellista, hymyä. Se vino hymy on tuntunut kadonneen jonnekin jäätävyyksiin, ja koska lämpöä on enemmän ei se vinous palaa.
Olen vanhentunut vuosien 2011 ja 2012 välissä enemmän kuin halusinkaan. Mutta toisaalta olen mieluummin se koulittu ihminen kuin vajaa. Toisinaan tuntuu kuin olisin nukkunut pitkää unta, tajuamatta ajasta kuitenkaan mitään. Siitä raskaasta unesta huolimatta pystyi aina hengitämään (lopulta) helpommin.
Se onni silloin oli vain pieni pala onnea nyt. Koska ennen en ole tainnut oikeasti uskaltaa kurkottaa ja olla oikeasti onnellinen, on ihana (vihdoin) myöntää itselleen saavuttaneensa sen onnen ihan toisten ihmisten kanssa, kuin mitä ensiksi ajatteli.
Toisinaan irti laskeminen on maailman raskainta ja hankalinta, mutta se on tehtävä, jos haluaa itse jatkaa. Sen tajuaminen ja ymmärtäminen on lopulta raskaampaa kuin sen toteuttaminen.
Mutta olen onnellisempi kuin ikinä. En ole tainnut aikaisemmin tietää mitä onni oikeasti on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti