Tämä liikunnanvihaaja aloittaa huomisesta treenaamisen.
Helsinkiin muuttamisen jälkeen on tullut jätettyä liikunta vähemmälle (naurettavuuksiin, sitä ei ole ollut!) ja vaikka paino nyt ei ole noussut yhtään, olo on kuin löysällä salaatilla.
Vihani liikuntaa kohtaan syntyi jo ala-asteella, jolloin tyttöjen koululiikunnassa hauskuus unohdettiin ja kiinnitettiin huomio lähinnä suorituksiin ja voittoon. Ja voin sanoa, ettei minua kauheasti kiinnostanut saada koripallosta naamaan, koska vihaiset häviäjätytöt päättävät heitellä koripalloja joukkueensa tyttöjen naamoille.
Niinpä siitä sitten syntyi ajatus, ettei liikunta voi olla kivaa, koska koko ajan pitää varoa ja olla liian hyvä ja taipua sellaisiin sfääreihin, joihin en yksinkertaisesti pysty. Lopulta se meni sitten siihen, etten edes yrittänyt liikunnassa yhtikäs mitään. Olin juuri se rasittava pieni tyttö liikunnantunnilla, joka teki kaiken puoliteholla.
Hiljalleen liikunnasta on muuttunut sellainen ihan jees. Ei kovin kamalaa, mutta ei vielä mitään kovin ihanaakaan. Mutta lähinnä sen urheilun jälkeen tulee tosi hyvä olo! Rehkiminen ei ole ihanaa, mutta sen jälkeinen olotila on, joten sounds like a deal. Puhumattakaan terveydestä, ei sitä enää tästä nuorennuta ja hyvän kunnon kasvattaminen tulee vanhemmiten vaikeammaksi ja vaikeammaksi.
Suostun siis rehkimään salilla tunnin kolme kertaa viikossa (lisäksi uimaan salin päätteeksi, koska se on oikeasti liikuntaa, joka on kivaa) ja koska Malminkartanossa on järkyttävän korkea huippu (originellisti Malminkartanonhuippu), missä on helvetin paljon rappusia, en näe pahitteeksi toisinaan kävellä sinne (sieltä näkee myös Senaatintorin!).
Tiedä sitten miten tämä järkyttävä uho ja into katoaa ajan myötä, mutta tällä kertaa ihan oikeasti yritän! Aion saavuttaa tavoitteeni ja saada vyötäröstä pois kolme senttiä (tiedä sitten onko se oikeasti saavutettavissa vuodessa).
Ja ensimmäistä kertaa elämässä lähden laskemaan kaloreita...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti