Pyörittelin silmiä naiselle, joka meikkasi kuntosalille mennessään. Ehkä se sitten olen vain minä, jonka sydän hakkaa kuin pienellä marsulla salilla rehkiessä ja vaikka en nyt hikoilekaan kuin pieni possu, hikoilen silti.
Sen sijaan, kun muut pyörittelivät silmiään bussipysäkillä, kun pieni lapsi pissasi housuihinsa, olin ymmärtäväinen. Mitä muutakaan pieni lapsi voi tehdä, jos on juuri opetettu pois vaipoista?
Ehkä ymmärrän paremmin pieniä lapsia ja heidän tarpeitaan kuin aikuisten naisten, jotka meikkaavat kuntosalia varten, sillä lopulta: Ketään ei kiinnosta kuinka mustat ripset omistat tai onko kasvot täydellisen virheettömät meikkivoiteen jälkeen. Hikoilet (tai no ainakin mielestäni pitäisi) ne kuitenkin pois ja ennemmin sinulle nauretaan sisäisesti. Missä oikeasti menee turhamaisuuden raja?
Kyllä aion tästäkin lähtien mennä salille meikittömänä, sillä on aivan turha meikata aamusta ennen hikisuoritusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti