Kun teini-ikäisenä rakastuin The Cureen ja Robert Smithiin (ja omistin sen kokonaan itselleni, tulin mustasukkaiseksi niille, jotka mukamas kuuntelivat sitä) on se siitä asti ollut vakiovarusteena jokaiseen vuoden aikaan.
Se on se tuttu, johon aina uudestaan rakastutaan, mikä pelastaa päivän ja mitä kuunnellessa on ihana käpertyä sänkyyn pienelle kerälle, koska ihan varmasti Cure parantaa, lohduttaa ja valaa toivoa.
Vaikka nyt kuuluukin varusteisiin "kuunnellaan kynttilän valossa ja käperrytään piiloon pahaa maailmaa" tulee se parantava voimakin joskus esille. Toisinaan kai on ihan sallittavaa tällaiset päivät, kun oikeasti ikävöi ja halajaa menneitä kesiä ja keväitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti