Sad Dream

Sain toisen rästin tehtyä tänään ja innoissani päätin tyhjentää hiukan koulutöitä koneelta ja pistää niitä omiin kansioihin. Kahdessa ja puolessa vuodessa kertyy kyllä hitonmoisesti tehtäviä (eikä siinä edes ollut kaikki, poistin niitä vimmoissani vielä vuoden alusta).

Törmäsin myös omiin kirjoituksiini, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet vain ajatelehtimaan. Enkä tietenkään enää edes muista mikä niiden tarkoitus on ollut. Ainakin työn nimeltä Prologi, voi päätellä, että suunnitelmissa oli joku pidempi novellin tapainen.

Ota siitäkin nyt selvää, olkoon tässä raakile nro. aika mones.

******

Sataa. Aina sataa ja on aina kylmä. Harmaus kulkee pitkin selkärankaa sisuksiini ja kietoutuu tiukasti sydämen ympärille. On inhottava tuntea aina pelkkää kylmyyttä. Kaikkialla.

Joskus olisi ihana muuttaa aurinkoon. Tuntea lämpö ja rakkaus ja ai se ihana lämpö, lämpö, lämpö. Mutta toisaalta taitaa olla juuri niin, ettei kaikki tunne lämpöä tai rakkautta.

Tai jos he tuntevat rakkautta, se on sellaista kylmää. Sellaista, jossa sydän lopulta tippuu läpi tyhjyyden eikä tipu koskaan pohjalle asti. Se roikkuu kuolleena, jossain tyhjyyden ja rinnan välissä. Muistuttaa omasta olemassaolostaan niinä hetkinä, kun tuoksut ja musiikki yltyvät tanssimaan keskenään.

Pääsääntöisesti kaikkialla vain on kylmää. Ja kaikkialla on harmaata. Eivätkä ne samat asiat, jotka ennen saivat hymyilemään, hymyilytä enää. Ne nostattavat palan kurkkuun, saavat karvaat kyyneleet nousemaan silmiin.

On hassua kuinka ihan pienet asiat muuttavat ihmistä. Tekevät pienen kävelevän ihmisraunion, sellaisen, jonka täytyy aina kävellessä purra hammasta. Hokea päänsä sisällä mantraa ”Älä itke, en itke, itken”, kun lopulta kyyneleet valuvat lumihiutaleiden tahdissa poskille.

Sitten tulee niitä hetkiä, kun kaikki on kuollut. Harmaus muuttuu vahvemmaksi, ei enää erota niitä hivenen pieniä sävyeroja. Ja kaikesta vain tulee mustan ja valkoisen sijasta harmaata puuroa, missä ei ihan varmasti näy minkäänlaisia sävyeroja.