Olen pitänyt aina hiukan säälittävänä niitä ihmisiä, jotka itkevät elokuvissa. Pidin itseäni säälittävänä, jos itkin oli tilanne mikä vain. Ehkä tästä johtui se, etten oikeasti ole itkenyt melkein ikinä. Viimeksi itkin oikeasti vuoden 2007 lopulla. Siitä on yli kolme vuotta.
Siksi tuntuukin oudolta, että oikeasti itkin: elokuvan tähden. Enkä minä ole aikaisemmin edes ajatellut, että katsoessa Eternal sunshine of the spotless mindin, sen aikana voisi itkeä. Tuntuu ehkä hiukan nololta, mutta vitsi tuntui oikeastaan aika mukavalta itkeä näin moneen vuoteen. Olin elänyt siinä uskossa, että kyynelkanaviani vaivaa Saharan kuivuus, mutta monien asioiden kohdalla olen joutunut myöntämään tappion. Niinpä siis näemmä tässäkin.
Ehkä kuitenkin seuraavalla kerralla sanon roskan menneen silmään, huoneessa tuulee ja joku sumutti pippuria silmiini. Minun on kuitenkin pidettävä kiinni egostani. Minun on pidettävä kiinni omasta imagostani: minä en itke, ikinä, piste. Tai ehkä toisinaan silloin, kun katson Eternal sunshine of the spotless mindin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti