Isäni mielestä minun pitäisi mennä terapiaan. En kuulemma osaa puhua heille, en osaa puhua kellekään. Minusta on hassua, ensimmäistä kertaa elämässäni, kun oikeasti itse en ole miettinyt puhuvani terapeutille tai psykologille, joku muu sanoo terapeutin olevan enemmän kuin hyväksi.
Ja niinä hetkinä, kun oikeasti olisin kaivannut jotain elämääni, jaksoin hymyillä niin pirun leveästi eikä juuri kukaan tiennyt missä mennään.
Nyt kun olen vihdoin päättänyt edes vähän näyttää tunteitani olen terapian tarpeessa. Toisinaan ehkä hiukan ironista. Kai elämä sitten on pieni ironinen hyppyrotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti