Kolme viikkoa reissussa, kulkien pitkin Laosia ja sydämeni jäädessä sinne, rakastuin ihan oikeasti.
Reissussa huomasin löytäneeni sisältäni sen äärettömän naiivin ihmisen, jonka usko ihmisyyteen, rakkauteen ja solidaarisuuteen oli lopulta horjumatonta. Ja vaikka kaiken sen olisi pitänyt kuolla, näkemäni itsekkyyden tieltä, jaksan silti uskoa.
Ja ihmisenä, joka ei ole ikinä eläissään rakastunut (eikä liiemmin uskonut siihen), tunsin oikeasti rakkautta maailmaa, elämää ja luontoa kohtaan. Samalla oikeasti huomasin mitä rakkaus oikeasti on.
Luang Prabangin morning market oli reissuni silmien avaaja tai ehkä kuitenkin sydämeni. Se eläinten kokema kärsimys oli ehkä itselleni liikaa ja se kivinen sydän, joka joskus siellä rinnassa on sykkinyt, murtui täysin.
On vaikea kuvailla sitä mitä siellä torilla koettiin tai nähtiin, mutta vääryys on paras sana mikä siihen tällä hetkellä yltää. Itselle elävät sammakot, joiden toinen jalka oli seivästetty ja pienet linnut mahdottoman pienissä häkeissään, olivat ihan liikaa.
hmisen julmuus eläimiä kohtaan järkytti. Voin sanoa olevani vieraantunut elämän riistämisestä, näinä seitsemänä vuotena, joina lakto-ovovegetaristi olen ollut. Mutta sääntönäni kuitenkin on; Se mitä itse et pysty tappamaan, sinulla ei ole oikeutta syödä sitä.
Niinpä itse en olisi voinut tappaa niitä sammakoita, valmistaa niistä ruokaa ja tarjoilla ystävilleni. Eikä lopulta niiden lintujen kohtalo kuulostanut kovin ihastuttavalta. Ne linnut oli pyydystetty sitä varten, että turistit ostaisivat niitä, vapauttaisivat ja saisivat hyvää karmaa. Ja ne jotka eivät tähän kohtaloon yllä, joutuvat myyjien ruuaksi.
Ja koska lintujen kohtalo järkytti, tein sen mitä pienenä maailman parantajana pystyin, ostin yhden häkin (valinta oli kamala!) ja vapautin kaksi lintua. Enkä taida kuitenkaan uskoa mihinkään karmaan, mutta haluan uskoa näiden lintujen valoisaan tulevaisuuteen.
Huomasin myös etten kykene kaatamaan puita, eikä se pelkästään johtunut olemattomista taidoistani, vaan siitä etten yksinkertaisesti vain halua tuhota jotain sellaista, josta ajan saatossa voisi tulla jotain uskomatonta.
Niinpä viidakossa, viidakkoveitsi kädessäni ja puuta lähinnä vuollen kuin sitä hakaten, huomasin olevani kykenemätön luonnon tuhoamiseen. Ja olisin halunnut tehdä niille puille samaa kuin lapsena takapihan pajuille: Etsiä kotoa jeesusteippiä, teipata kohdat mihin sattuu ja antaa ajan korjata.
En ehkä ole enää kahdeksan vanha, joka kantoi jesaria takataskussaan puiden ensiavuksi, mutta aatteet ovat pysyneet lähes samoina. Haluan kunnioittaa elämää ja maailmaa, sekä tuntea rakkautta niitä kohtaan. Ja ehkä olen yhtä naiivi kuin kahdeksanvuotiaana, mutta haluan uskoa ihmisyyteen, inhimillisyyteen ja rakkauteen, sillä oikeasti; Mitä muuta meillä olisi jäljellä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti