Unelmoin nykyään liikaa paosta jonnekin kauas lämpimään. Samalla ikuinen opiskelija haluaisi irrottautua tittelistään ja mennä töihin.
Vuodesta kaksikymmentä ja kymmenen on ikuisuus, siitä onnesta on ikuisuus, niistä hymyistä on ikuisuus, niistä ihmisistä on ikuisuus.
Ja vaikka nykyään hymyilen erilailla, olen onnellinen eri mittareilla, vuosikin on eri; ikävöin ihmisiä silti samalla tavalla. Ikävöin eniten niitä ihmisiä, joita ei tarvitsisi ikävöidä (ikävöin myös niitä samoja ihmisiä) ja mietin turhaan menneitä.
Toisinaan on vaikea päästää irti, mutta toisaalta tärkeimmistä ihmisistä on aina. Aina pitäisi jättää elämäänsä ne ihmiset, jotka saavat aikaa enemmän positiivista kuin negatiivista, mutta kun ne negatiiviset ihmiset ovat kultaakin tärkeämpiä, on vaikea lopulta totella vanhaa mantraa.
Taidan sitten vain olla tyhmä jätkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti