Siitä on ollut aina paljon plussaa, kun on ollut perheen ainoa tytär ja ainoa tyttövauva isän puolelta (onneksi tämä suuri taakka katosi parisen vuotta sitten, jes!)
Ehkä etua on ollut myös siitä, että on aina ollut mahdottoman pieni ja viattomannäköinen pellavapää. Se mitä vahingossa tai joskus tahallisestikin rikoin, oli helppo vyöryttää isoveljien niskaan. Koska eihän meidän pienin.
Eihän meidän pienin ikinä lintsannut. Rikkonut mitään. Valehdellut. Karannut. Tehnyt oikeastaan mitään kovin pahaa (ei ainakaan sitten, kun teini-ikä iski ja sitten rytistiin, eikä kuulemma silloinkaan kovin pahasti.)
Ja vaikka siitä on ollut paljon etua (muuttamisessa ei vieläkään tarvitse kantaa mitään isoa, koska se meidän pienin), on siitä hiljalleen muodostunut tällainen valtapeli porukoiden kanssa.
Aina täytyy olla selittämässä porukoilleen "Ei, se en ollut minä, joka raiskattiin festareiden aikana" tai "Vielä, kun tarkistin, omistan kaikki raajat ja minua ei ole sullottu paloina matkalaukkuun."
Pieni ylireagointi ja huolehtivaisuus ottavat koville, varsinkin kun haluaa pitää kiinni itsenäisyydestä. On vaikea kertoa juuri kenellekään mitä elämälläni aion, sillä lopulta suunnitelmat saattavat muuttua lennosta.
Ja ehkä en olisi lähtenyt kertomaan mahdollisesta vaihdostani vanhemmilleni, ellei kyseessä sattuisi olemaan kolme kuukautta jossain Euroopassa. Kuukauden reissu Laosiin oli kuitenkin pieni juttu ja kerroinhan kuitenkin lähdöstä hyvissä ajoin parisen kuukautta ennen lentoa. Se oli jo saavutus!
Mutta ehkä tämä meidän pienin, voisi yrittää vähän informoida tekemisiään, niin ei tarvitsisi lähteä selittelemään vanhemmilleni "Ei, se en ollut minä siinä kolarissa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti