Nostalgia.
Kun itse muutin pois opiskelupaikkakunnalta, se ei ollut mitään. Sillä olin vapaa ja edessä oli onni ja vapaus, vapaus, vapaus!
Vuosi 2010 ja etsin asuntoa Forssasta. Vuotta aikaisemmin olin saanut tietää, että pääsin ammattikorkeakouluun opiskelemaan Kestävää kehitystä. Päivä, jolloin menin katsomaan ihanaa ensimmäistä vuokra-asuntoa (jossa myöhemmin tunsin itseni onnellisimmaksi ikinä ja jonka seinien sisällä vietin monta kamalaa päivää, mutta se oli koti) olin ostanut uudet korkokengät, aurinko porotti ja olin itsevarma.
Ja täältä löysin onnen. Olin onnellisempi kuin ikinä, opiskelin sitä mitä halusin ja minulla oli tärkeitä ystäviä, otin äkkilähdöllä busseja Hämeenlinnaan ja hymyilin, hymyilin, hymyilin.
Toisena vuotena biletin. Biletin lisää ja join vähän viiniä siinä välissä. Tein monia pakomatkoja, kävin Laosissa, karkasin, hymyilin ja nauroin, itkin välissä, olin onnettoman onnellinen.
Nyt kun monet luokkalaiset muuttavat pois - paikkakunnalta, jota en edes ole tuntenut kodikseni muutamaan vuoteen - tajuan vihdoin, että pitäisi aikuistua. Ja haikeus on tullut. Valmistuminen on hyvällä tuurilla jo tänä vuonna ja opiskelut pulkassa (paitsi ehkä haen vielä yliopistoon). Mutta opiskelijaelämä taisi kuolla vuoden 2012 loputtua. Tässä pitäisi oikeasti osata olla pian aikuinen.
Enkä taida osata olla aikuinen. Mutta aikuisuus on termi ja ehkä olen vain elinikäinen opiskelija, ihan vain siksi ettei tarvitse kahliutua sanan aikuisen alle.
Mutta vielä saan haaveilla reissaamisesta ja auringosta ja olla haikea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti