Antonella Gambotto-Burken Itsemurhamuistelmat on äärettömän ihana kirja, kaikessa karuudessaan.
Sillä kirja huokuu oikeaa elämää, surua, masennusta ja oikeita tunteita. Eikä kirjan luettuaan voi ikinä pitää surua minään muuna kuin itsenään: kauniina, henkilökohtaisena ja raskaana.
En tiedä miten on niin helppo sivuuttaa suru, sillä oikeasti silloin pitää surra, kun on surettavaa. Vei se kuinka paljon elämästämme, ei se halua muuta kuin antaa mahdollisuuden hyvästellä kaiken.
Surun jälkeen on aina aurinkoista ja lopulta niille asioille menneessä voi aina hymyillä. Mutta suru vaatii oman aikansa ja lopulta meillä on pakko olla aikaa annettavaksi. Sillä lopulta, eikö se henkilö juuri ole ansainnut edes sen?
Suru ei tee meistä vahvempia, vaan lempeämpiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti