Filosofi Demokritos sanoi, että ihminen on onnellinen silloin kun ei jää suremaan sitä mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on.
Taas Sigmund Freudin mukaan ihminen tulee onnelliseksi rakkaudesta ja työstä.
Mutta voiko silloin ihminen, joka ei pidä työstään tai koe rakkautta, olla onnellinen? Voiko ihminen, jolla ei oikeasti ole mitään, olla onnellinen kaikesta huolimatta?
Enkä mitenkään haluaisi uskoa onnellisuuden olevan riippuvaista omista luonteenpiirteistä tai siitä, että omistaa äärettömän hyvän itsetunnon.
En tiedä rakkaudesta oikeasti mitään, mutta tiedän olevani onnellinen. Olen onnellinen, sillä tiedän tämän elämän olevan ihan liian lyhyt murehtimiseen. On myös parempi olla miettimättä menneitä ja olen vihdoin osannut antaa anteeksi myös itselleni.
Lopulta, onko elämässä oikeasti muuta tavoiteltavaa kuin onnellisuus? Mieluummin elän lyhyen ja onnellisen elämän kuin pitkän ja onnettoman.
Lopulta kukaan muu ei voi tehdä toista onnelliseksi kuin itse. Niinpä sen sijaan, että jäisin odottamaan, haluan itse tavoittaa. Ja olen onnistunut siinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti